Will Jur­mu

Len­to­ko­neen pyö­rät tö­mäh­ti­vät maa­han, suih­ku­moot­to­rit vin­kui­vat. Ää­net kan­tau­tui­vat ko­neen si­säl­le pie­nen plek­si­la­si-ik­ku­nan läpi. Ul­ko­na mi­nua odot­ti uu­si ko­ke­mus heti, kun as­tuin mat­kus­ta­ja­por­tail­ta alas as­fal­til­le.

King Sal­mon on pie­ni len­to­kent­tä. Pur­kau­duim­me jo­nos­sa ulos ko­nees­ta ja suun­ta­sim­me vaa­ti­mat­to­maan ter­mi­naa­liin vii­meis­tä tur­va­tar­kas­tus­ta var­ten. En tien­nyt tar­kal­leen, ketä mi­nun oli­si pi­tä­nyt et­siä, mut­ta mi­nut oli lu­vat­tu tul­la ha­ke­maan.

Pian luok­se­ni tu­li­kin iä­käs val­ko­hiuk­si­nen mies. Hä­nen ni­men­sä oli Ed­die, ja hän omis­ti ka­las­tu­sa­se­man. Tun­gim­me mat­ka­ta­va­ra­ni Ed­dien Ces­s­nan pie­neen ta­va­ra­ti­laan ja olim­me pian taas il­mas­sa. Kak­si­paik­kai­ses­ta pien­ko­nees­ta kat­sot­tu­na kaik­ki näyt­ti eri­lai­sel­ta. Pui­ta ei ol­lut, maas­toa täp­lit­ti­vät pel­kät pen­saat ja pö­hei­köt.

Pik­kui­nen kone las­keu­tui ly­hy­el­le hiek­ka­tiel­le. Len­non­joh­to­tor­nia ei ol­lut, ei myös­kään mui­ta ko­nei­ta. Ajoim­me ruos­tei­sel­la ka­tu­maas­tu­ril­la va­jal­le, joka tuli ole­maan asun­to­ni seu­raa­vat kuu­si viik­koa. Kun olin pur­ka­nut lauk­ku­ni pie­nes­sä huo­nees­sa oles­ke­lu­ti­lan ylä­puo­lel­la, is­tah­din vuo­teen reu­nal­le ja tun­sin, kuin­ka yk­si­näi­syys val­ta­si mi­nut sy­dän­juu­ria myö­ten.

Sinä ke­sä­nä, kun täy­tin 16 vuot­ta, työs­ken­te­lin am­mat­ti­ka­las­ta­ja­na Bris­tol Bayn alu­eel­la Alas­kas­sa. Olin en­sim­mäis­tä ker­taa pois­sa ko­ti­vä­ke­ni, ys­tä­vie­ni ja us­ko­vais­ten luo­ta. Uu­si seik­kai­lu oli jän­nit­tä­vä. Mut­ta kun olin aset­tu­nut aloil­le­ni, oi­val­sin kuin­ka yk­sin to­si­aan olin ja kuin­ka kau­ka­na olin kai­kes­ta tu­tus­ta. Pu­he­lin ei toi­mi­nut, ja aluk­si meil­lä ei ol­lut edes net­tiyh­teyt­tä, eli ei ol­lut mi­tään kei­noa pääs­tä yh­tey­teen mui­den ih­mis­ten kans­sa. Pel­ko val­ta­si mie­le­ni, ja sy­dä­mes­tä­ni nou­si yk­sin­ker­tai­nen ru­kous: ”Ju­ma­la, pidä mi­nut lap­se­na­si.”

Ai­ka ku­lui ja aloin tot­tua työ­ru­tii­nei­hi­ni. Ka­las­tim­me jo­ki­suul­la lo­hia, jot­ka nou­si­vat me­ren­lah­des­ta jo­keen ja ha­keu­tui­vat ku­te­maan ylä­juok­sun pik­ku­jo­kiin ja pu­roi­hin. Olin ka­las­tel­lut Co­lum­bia-jo­el­la, mut­ta verk­koi­hin ker­ty­vät ka­la­mää­rät yl­lät­ti­vät. Sei­soim­me usein vyö­tä­röä myö­ten ka­lo­jen se­as­sa en­nen kuin saim­me ne kaik­ki ir­ro­tel­luik­si ver­kois­ta.

Bris­tol Bayn alue oli ke­sy­tön­tä ja vil­liä. Ran­noil­la kul­ki ruo­kaa et­si­mäs­sä har­maa­kar­hu­ja, jot­ka ei­vät lain­kaan pe­län­neet ka­las­ta­jia. Val­ko­pää­me­ri­kot­kia oli tu­han­sit­tain, ja al­ku­ai­ko­jen jän­ni­tys nii­den nä­ke­mi­ses­tä hii­pui pian. Va­laat seu­ra­si­vat usein ku­tu­lo­hia, ja näim­me nii­den nou­se­van ve­des­tä ja pu­hal­ta­van vet­tä pään­sä lä­hel­lä ole­vas­ta rei­äs­tä. Ym­pä­ris­tön jyl­hä kau­neus, eläi­met ja it­se työ sai­vat mi­nut usein ihas­te­le­maan Luo­jan luo­mis­työ­tä.

Luon­non lä­hei­syys oli kuin siu­naus, joka aut­toi mi­nua kes­tä­mään sen yk­si­näi­sen ajan, jol­loin olin maa­il­man ja omien aja­tus­te­ni ym­pä­röi­mä. Mo­net ih­mi­set käyt­ti­vät huu­mei­ta ja al­ko­ho­lia, ja maa­il­mal­li­nen mu­siik­ki ja kie­len­käyt­tö sai­vat mi­nut usein tun­te­maan, et­tä olin ek­syk­sis­sä. Sii­nä ti­lan­tees­sa kah­den val­ta­kun­nan vä­li­nen ero oli räi­keä. Toi­saal­la oli Ju­ma­lan luo­man maa­il­man ma­jes­teet­ti­nen kau­neus ja toi­saal­la ih­mi­syh­tei­sön tur­me­lus ja syn­ti­syys.

Kun suun­nil­leen puo­let työ­a­jas­ta­ni oli ku­lu­nut, saim­me lo­pul­ta hi­taan In­ter­net-yh­tey­den. Pian sen jäl­keen lä­he­tin äi­dil­le­ni vies­tin, jos­sa ker­roin ko­ke­muk­sis­ta­ni ja myös yk­si­näi­syy­den ai­heut­ta­mis­ta kiu­sauk­sis­ta. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä olin hi­taas­ti lui­su­mas­sa ym­pä­röi­vään maa­il­maan. Kun kä­vin le­vol­le, tut­kin hel­lit­tä­mät­tä sy­dän­tä­ni ja yri­tin löy­tää merk­ke­jä paa­tu­muk­ses­ta. Sy­dä­me­ni kai­pa­si tus­kai­ses­ti kuul­la evan­ke­liu­mia.

Äi­ti vas­ta­si pian säh­kö­pos­tii­ni, ja hä­nen vies­tis­tään vir­ta­si evan­ke­liu­mi, joka tyyn­nyt­ti sy­dä­me­ni. Sen jäl­keen­kin luin usein hä­nen vies­ti­ään, ja tun­sin joka ker­ta rau­haa. Vaik­ka ym­pä­ril­lä­ni maa­il­ma kuo­hui, evan­ke­liu­min sa­no­ma toi sy­dä­mee­ni sel­lai­sen rau­han, et­tä tun­tui kuin jal­ka­ni ir­to­ai­si­vat maas­ta. Se syn­nyt­ti myös ha­lun pääs­tä taas us­ko­vais­ten seu­raan.

Se kesä oli mi­nul­le op­pi­mi­sen ja kas­vun kesä. Oi­val­sin sy­väs­ti, kuin­ka on­nel­lis­ta on asua val­ta­kun­taa, jos­sa val­lit­see rau­ha ja tyy­ty­väi­syys. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tur­val­li­nen.

Teks­ti on jul­kais­tu Voi­ce on Zi­o­nis­sa huh­ti­kuus­sa 2025