Is­ra­e­lin kan­sa oli saa­pu­nut kor­pi­va­el­luk­sel­laan lu­va­tun maan, Ka­naa­nin­maan lä­hel­le. Mat­kan­sa ai­ka­na kan­sa oli ko­ke­nut mo­nen­lai­sia vai­hei­ta ja ko­et­te­le­muk­sia, mut­ta Ju­ma­la oli ol­lut sen kans­sa ja joh­ta­nut sitä va­kaal­la, kaik­ki­val­ti­aal­la kä­del­lään.

Kan­sa oli saa­nut mat­kal­laan ko­kea mo­nin ta­voin Her­ran hy­vyyt­tä. He oli­vat pääs­seet kui­vaa maa­ta pit­kin me­ren läpi tur­vaan egyp­ti­läis­ten so­ta­jou­koil­ta, saa­neet au­ti­o­maas­sa syö­däk­seen man­naa tai­vaas­ta ja juo­dak­seen vet­tä kal­li­os­ta. Sii­nain­vuo­rel­la Ju­ma­la oli an­ta­nut kan­san­joh­ta­jal­le, Moo­sek­sel­le, kym­me­nen käs­kyn lain­tau­lut oh­jeek­si ja op­paak­si us­ko­ne­lä­mään.

Kan­sa oli myös mon­ta ker­taa ka­pi­noi­nut Ju­ma­laa vas­taan. Is­ra­e­li­lai­set oli­vat jopa käs­ke­neet Moo­sek­sen vel­jeä Aa­ro­nia va­la­maan kul­tai­sen son­nin sil­lä ai­kaa, kun Moo­ses oli yl­hääl­lä vuo­rel­la, jos­sa Ju­ma­la an­toi hä­nel­le kak­si ki­vis­tä lii­ton tau­lua.

Ver­taus­ku­va kris­ti­tyn va­el­luk­ses­ta

Is­ra­e­lin kan­san va­el­lus kor­ven hal­ki koh­ti lu­vat­tua maa­ta on his­to­ri­al­li­nen to­si­a­sia, mut­ta myös ver­taus­ku­va kris­ti­tyn ih­mi­sen va­el­luk­ses­ta koh­ti us­kon pää­mää­rää, tai­vas­ta (Hepr. 3, 4). Mat­kal­laan kris­tit­ty ko­kee niin myö­tä- kuin vas­toin­käy­mi­siä, mut­ta Ju­ma­la joh­taa hä­nen elä­mään­sä hy­vin ja vii­saas­ti, kun hän sy­dä­mes­tään tur­vau­tuu Ju­ma­laan.

Ju­ma­la ei kos­kaan hyl­kää ih­mis­tä, mut­ta ih­mi­nen sen si­jaan saat­taa hy­lä­tä Ju­ma­lan tah­don mu­kai­sen us­kon ja elä­män. Usein­kaan Ju­ma­lan tie ei ole sel­lai­nen kuin ih­mi­nen oman ym­mär­ryk­sen­sä va­los­sa toi­voi­si. Sil­ti se on oi­kea ja pa­ras mah­dol­li­nen.

Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja va­roit­taa, et­tei kris­tit­ty lan­ke­ai­si ka­pi­noi­maan Ju­ma­laa ja hä­nen joh­da­tus­taan vas­taan, ku­ten Is­ra­e­lin kan­sa kor­pi­mat­kal­laan: ”Ol­kaam­me siis va­ruil­lam­me. Ju­ma­lan lu­paus, et­tä pää­sem­me hä­nen le­po­paik­kaan­sa, on vie­lä täyt­ty­mät­tä, ei­kä yk­si­kään teis­tä saa jää­dä tai­pa­leel­le. – – Pyr­ki­kääm­me siis kai­kin voi­min tuo­hon le­poon, et­tei yk­si­kään lan­ke­ai­si seu­raa­maan noi­den nis­koit­te­li­joi­den esi­merk­kiä.” Kir­joit­ta­ja pai­not­taa, et­tä pe­ril­le tai­vaan ko­tiin pää­see, kun on us­kon kaut­ta kuu­li­ai­nen Ju­ma­lan sa­nal­le (Hepr. 4:1–11).

Ju­ma­la pu­huu Py­hän Hen­gen kaut­ta seu­ra­kun­nas­saan ja ruok­kii elä­väl­lä sa­nal­laan las­ten­sa sie­lua. Syn­nin hou­ku­tus­ten kes­kel­lä voi­man­läh­tee­nä on an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi, vir­voit­ta­va vesi, joka vuo­taa Kris­tus-kal­li­os­ta.

Epä­us­kon saar­na ai­heut­taa pel­koa

Kan­san pääs­tyä lu­va­tun maan ra­jal­le Moo­ses lä­het­ti kak­si­tois­ta mies­tä, yh­den jo­kai­ses­ta su­ku­kun­nas­ta, tut­ki­maan maa­ta. Kun tie­dus­te­li­jat pa­la­si­vat, he ker­toi­vat, et­tä maa oli juu­ri sel­lai­nen kuin oli odo­tet­tu­kin: kau­nis ja ra­vin­tei­kas maa, joka ”tul­vii mai­toa ja hu­na­jaa”.

Tie­dus­te­li­jat kui­ten­kin jat­koi­vat, et­tä maas­sa asu­va kan­sa on voi­ma­kas ja et­tä kau­pun­git ovat lu­jas­ti va­rus­tet­tu­ja. He sa­noi­vat: ”Em­me me pys­ty käy­mään sen kan­san kimp­puun. He ovat vah­vem­pia kuin me.” Pu­heil­laan he sai­vat is­ra­e­li­lai­set pel­kää­mään Ka­naa­nin­maa­ta.

Tie­dus­te­li­jois­ta ai­nos­taan Ka­leb ja Joo­sua jak­soi­vat luot­taa Ju­ma­lan voi­maan ja pu­hua us­kon saar­naa. Kun kan­sa al­koi huu­taa Moo­ses­ta vas­taan, Ka­leb tyyn­nyt­te­li sitä ja huu­si: ”Me hyök­kääm­me sin­ne heti ja otam­me maan hal­tuum­me! Me pys­tym­me sii­hen!”

Kan­sa kui­ten­kin us­koi epä­us­kon saar­naa, al­koi it­keä ja par­kua ja va­lit­ti koko yön. He nu­ri­si­vat Moo­sek­sel­le ja Aa­ro­nil­le: ”Kun­pa oli­sim­me saa­neet kuol­la Egyp­tis­sä! Kun­pa edes sai­sim­me kuol­la tääl­lä au­ti­o­maas­sa!”

Kan­sa jopa päät­ti va­li­ta it­sel­leen uu­den joh­ta­jan, joka vei­si hei­dät ta­kai­sin Egyp­tiin. Sil­loin Joo­sua ja Ka­leb sa­noi­vat: ”Maa, jota kä­vim­me tut­ki­mas­sa, on hyvä ja iha­na maa. Jos Her­ra on meil­le suo­si­ol­li­nen, hän vie mei­dät tuo­hon maa­han, joka tul­vii mai­toa ja hu­na­jaa, ja an­taa sen meil­le. Te et­te saa ka­pi­noi­da Her­raa vas­taan!”

Kan­sa uh­ka­si ki­vit­tää Joo­su­an ja Ka­le­bin hen­gil­tä, mut­ta ti­lan­ne muut­tui, kun Her­ran kirk­kaus il­mes­tyi py­häk­kö­tel­tas­sa, niin et­tä kaik­ki nä­ki­vät sen. Ju­ma­la ran­kai­si kuo­le­mal­la tie­dus­te­li­joi­ta, jot­ka oli­vat pu­hu­neet pa­haa lu­va­tus­ta maas­ta. Hän myös il­moit­ti, et­tei ka­pi­naan nous­sees­ta kan­sas­ta yk­si­kään kak­si­kym­men­vuo­ti­as tai sitä van­hem­pi mies pää­si­si pe­ril­le lu­vat­tuun maa­han.

Tie­dus­te­li­jois­ta ai­no­as­taan Joo­sua ja Ka­leb sai­vat las­kea jal­kan­sa Ka­naa­nin­maan mul­taan. Hei­dän elä­män­sä muis­tut­taa sii­tä, kuin­ka tär­ke­ää on luot­taa Ju­ma­laan ja ol­la kuu­li­ai­nen hä­nen sa­nal­leen.

Pek­ka Ait­ta­kum­pu

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: 4. Moos. 13–14

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 7–8/2015