Ope­tus­lap­set kiis­te­li­vät hy­vin in­hi­mil­li­ses­tä asi­as­ta, kes­ki­näi­ses­tä ar­vo­jär­jes­tyk­ses­tään. Luuk­kaan evan­ke­liu­min ku­vaus ope­tus­las­ten kiis­tas­ta (Luuk. 22:24) si­joit­tuu pää­si­äi­sa­te­ri­al­le, jon­ka Jee­sus viet­ti yh­des­sä ope­tus­las­ten­sa kans­sa en­nen ris­tiin­nau­lit­se­mi­seen­sa joh­ta­nei­ta ta­pah­tu­mia. Täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa oli­si luul­lut ope­tus­las­ten ol­leen ai­van toi­sen­lai­sis­sa miet­teis­sä.

Mil­lai­nen ar­vo­ni­mi suu­rim­mal­le?

Olen miet­ti­nyt, mil­lais­ta ar­vo­ni­meä ope­tus­lap­set mah­toi­vat aja­tel­la heis­tä suu­rim­mal­le. Oli­han heil­lä kui­ten­kin vain yk­si Her­ra ja Mes­ta­ri, Jee­sus. Kai he myön­si­vät, et­tä Jee­sus on hei­tä suu­rem­pi. Eh­kä joh­ta­ja, van­hin tai jo­kin muu sen tyyp­pi­nen oli­si kuu­los­ta­nut hei­dän mie­les­tään tar­peek­si hie­nol­ta ar­vos­te­tuim­man ope­tus­lap­sen ni­mi­tyk­se­nä.

Jee­sus tuo kes­kus­te­luun yl­lät­tä­vän kään­teen: suu­rin on­kin se, joka pal­ve­lee. Tus­kin pal­ve­li­jaa edes pi­det­tiin mi­nään tit­te­li­nä. Mei­dän ai­ka­nam­me ja mei­dän yh­teis­kun­nas­sam­me pal­ve­li­jan am­mat­ti­ni­mi­ke tai­taa ol­la ka­don­nut lä­hes tyys­tin.

Jee­sus näyt­tää esi­merk­kiä

Tär­kein­tä ei ole­kaan se, mil­lä ar­vo­ni­mel­lä ni­mi­te­tään, vaan se mi­ten ih­mi­nen toi­mii lä­him­mäi­si­ään koh­taan. Sa­moin kuin Jee­suk­sen mai­nit­se­ma hal­lit­si­jas­ta käy­tet­ty ni­mi­tys hy­vän­te­ki­jä saat­toi ol­la vail­la ka­tet­ta, saat­taa myös pal­ve­li­jak­si ni­mit­tä­mi­nen ol­la kat­tee­ton­ta, el­lei ole pal­ve­le­vaa miel­tä.

Jee­sus sa­noi: ”Mut­ta minä olen tei­dän kes­kel­län­ne niin kuin se, joka pal­ve­lee” (Luuk. 22:27). Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa (Joh. 13) ker­ro­taan Jee­suk­sen ha­vain­to-ope­tuk­ses­ta ope­tus­lap­sil­leen. Kes­ken pää­si­äi­sa­te­ri­an Jee­sus ot­ti vet­tä pe­su­va­tiin ja al­koi pes­tä ope­tus­las­ten­sa jal­ko­ja.

Jee­sus, joka on Her­ra ja Mes­ta­ri, teki tä­män an­taak­seen esi­ku­van pal­ve­le­vas­ta rak­kau­des­ta Ju­ma­lan lah­ja­na ih­mi­sil­le. Kun nä­kee toi­sen ih­mi­sen Ju­ma­lan lah­ja­na, tun­tuu hä­nen pal­ve­le­mi­sen­sa etuo­i­keu­del­ta.

Pal­ve­li­ja­na ja pal­vel­ta­va­na

Jee­sus ei siis sano: ”Pal­ve­li­ja on suu­rin”, vaan ”Se, joka pal­ve­lee, on suu­rin.” Mik­si näin? Sik­si, et­tä pal­ve­le­mi­nen on suu­rin­ta, mitä voi teh­dä toi­sel­le ih­mi­sel­le. Pal­ve­le­mi­nen on pal­jon enem­män kuin toi­sen ih­mi­sen pal­ve­li­ja­na ole­mi­nen.

Ju­ma­lan pal­ve­li­ja­na voi kai­kin ta­voin aut­taa toi­sia ih­mi­siä, lä­him­mäi­siä. On hy­vin mo­nen­lai­sia kei­no­ja teh­dä hy­vää lä­him­mäi­sil­le. Jo­kai­nen on vuo­rol­laan avun tar­pees­sa ja aut­ta­ja­na, jopa sa­mas­sa ti­lan­tees­sa voi ol­la kum­mas­sa­kin roo­lis­sa.

Jee­sus on suu­rin juu­ri sil­lä ta­voin, et­tä hän pal­ve­lee syn­tiin lan­gen­nut­ta ih­mis­kun­taa. Osal­li­suus Jee­suk­seen mer­kit­see hä­nen ja hä­nen omien­sa kans­sa kul­ke­mis­ta ja Jee­suk­sen esi­ku­van mu­kais­ta aset­tu­mis­ta pie­nim­män ja vä­häi­sim­män ase­maan.

Eri­tyis­laa­tui­nen val­ta­kun­ta

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ole­mus on ai­van toi­sen­lai­nen kuin maal­lis­ten val­ta­kun­tien. Jee­sus on ku­nin­gas, jon­ka koko elä­mä oli pal­ve­le­mis­ta ja hui­pen­tui sii­hen, et­tä hän an­toi hen­ken­sä ih­mis­ten syn­tien so­vit­ta­mi­sek­si. Täs­sä­kin evan­ke­liu­min koh­das­sa Jee­sus pu­huu ko­et­te­le­muk­sis­taan (Luuk. 22:28), jois­sa ope­tus­lap­set oli­vat py­sy­neet Jee­suk­sen kans­sa.

Jee­sus kyl­lä tie­si, et­tä pian tu­lee hä­nen elä­mäs­sään vai­he, jo­hon ope­tus­lap­set ei­vät voi tul­la mu­kaan. Kui­ten­kin Jee­sus kat­soi jo suu­rim­pien kär­si­mys­ten­sä jäl­kei­seen ai­kaan. Hän lu­pa­si, et­tä hä­nen ope­tus­lap­sen­sa saa­vat is­tua hä­nen pöy­däs­sään Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ja val­tais­tui­mil­la is­tu­en hal­li­ta ja tuo­mi­ta Is­ra­e­lin kah­ta­tois­ta hei­moa. Täs­sä­kään lu­pauk­ses­saan Jee­sus ei aset­ta­nut ke­tään ope­tus­lap­sis­taan toi­sia suu­rem­mak­si.

Pa­ras­ta mitä voi toi­sel­le teh­dä

Kun ih­mi­nen py­syy Jee­suk­sen seu­raa­ja­na Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa, hä­nen ei tar­vit­se miet­tiä kuka on suu­rin.

Jee­sus on mei­dän Her­ram­me, ja me olem­me vel­ji­nä ja si­sa­ri­na kaik­ki sa­ma­nar­voi­sia kes­ke­näm­me.

Kaik­kein tär­kein pal­ve­le­mi­sen muo­to on sii­nä, kun us­ko­vai­nen saa ju­lis­taa syn­te­jään ka­tu­val­le ih­mi­sel­le ar­mos­ta Jee­suk­sen so­vin­to­työn täh­den kaik­ki syn­nit an­teek­si. Tätä an­teek­si­an­ta­mus­ta tar­vit­see ihan jo­kai­nen jat­ku­vas­ti vie­lä tai­vas­tiel­le pääs­ty­ään.

Teks­ti: Pent­ti Kal­li­o­ran­ta

Ku­vi­tus­ku­va: Erk­ki Ala­saa­re­la

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 16.1.2019