Äi­ti va­raa yh­den kam­pa­ni­sun jo­kai­sel­le ys­tä­väl­le. Kam­pa­ni­su on hä­nen mie­les­tään pa­ras­ta, mitä voi tar­jo­ta.

Äi­ti on yh­dek­sän­kym­men­täyk­si­vuo­ti­as ja odot­taa, et­tä pää­si­si Ka­na­ri­al­le läm­pi­mään tal­ven kes­kel­tä. Jos­pa vie­lä ker­ran pää­si­sin, hän to­te­aa.

Äi­ti on eloi­sa per­soo­na ja kiin­nos­tu­nut lä­hei­sis­tään. Hän ha­lu­aa tie­tää, mitä kuu­luu. Lap­set, mi­ni­ät ja vä­vyt sekä las­ten­lap­set vies­tit­tä­vät hä­nen kans­saan What­sap­pis­sa. Hän odot­taa vies­te­jä ja vas­taa ai­na. äi­dil­lä on iso sy­dän ja pal­jon ys­tä­viä.

Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen keit­ti­ö­vuo­ros­sa äi­ti oli vie­lä kah­dek­san­kymp­pi­se­nä. Myy­jäi­siin hän lei­poi ries­kaa. Äi­din ries­kat ovat maa­il­man par­hai­ta. Ries­koi­hin saat­taa kie­tou­tua jo­ten­kin myös äi­din per­soo­nal­li­suus, en tie­dä, mut­ta joku ys­tä­vä saat­taa tie­tää. Niin, läm­min ries­ka ja voi­no­ka­re pääl­lä, voi­ko mi­kään ol­la mauk­kaam­paa.

Äi­ti on ker­to­nut, et­tä suu­rin kään­ne hä­nen elä­mäs­sään ta­pah­tui, kun hän sai nuo­ruu­des­saan pa­ran­nuk­sen ar­mon. Myl­ly­reis­sul­la ol­les­saan äi­ti­ni isäl­tä ky­syt­tiin, on­ko hä­nel­lä ty­tär­tä, joka voi­si tul­la erää­seen per­hee­seen apu­lai­sek­si. Tus­kin­pa isä aa­vis­ti, mitä ta­pah­tui­si, kun hän vas­ta­si myön­tei­ses­ti. äi­ti oli ko­dis­ta, jos­sa ei pu­hut­tu Ju­ma­las­ta ei­kä lu­et­tu Ju­ma­lan sa­naa. Ta­los­sa, jo­hon äi­ti meni, pi­det­tiin seu­ro­ja. Ju­ma­lan sana pu­hut­te­li, ja Ju­ma­la ava­si tun­non. Äi­ti sai us­koa syn­tin­sä an­teek­si, sai pa­ran­nuk­sen ar­mon ja pää­si näin Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Yh­dek­sän­kym­men­tä­vuo­tis­juh­lis­sa äi­ti ha­lu­si, et­tä lau­le­taan vir­si Muis­tan päi­vää au­tu­as­ta, jol­loin Jee­sus löy­si mun. Suu­ri suku oli pai­kal­la, yli kak­si­sa­taa vie­ras­ta. Juh­las­sa muis­te­lim­me äi­din elä­män­vai­hei­ta ja mo­nia yh­tei­siä muis­to­ja. Iloit­tiin, nau­ret­tiin, lau­let­tiin, hil­jen­nyt­tiin, ja tie­tys­ti söim­me ries­kaa ja kam­pa­ni­su­ja.

Äi­dis­tä ei ole kir­joi­tet­tu yh­tään syn­ty­mä­päi­vä­kir­joi­tus­ta mi­hin­kään jul­kai­suun. Mi­tään var­si­nais­ta syy­tä sii­hen ei ole, mut­ta niin se on vain men­nyt. Ajat­te­len, et­tä maa­lais­ta­lo­jen äi­dit, pal­jon työ­tä teh­neet ja uu­ras­ta­neet, oli­si­vat kyl­lä an­sain­neet enem­män huo­mi­o­ta. Oli las­ten­hoi­to, ruo­an­lait­to, lei­po­mi­nen, pyyk­käys, kar­jan­hoi­to ja pal­jon muu­ta huo­leh­dit­ta­vaa.

Äi­ti on muis­tel­lut, et­tä oli vain kak­si ar­ki­päi­vää kuu­kau­des­sa, jol­loin hän pää­si käy­mään kir­kon­ky­läl­lä: mai­to­ti­li- ja lap­si­li­sä­päi­vä. Sil­loin mak­set­tiin kaup­po­jen vas­ta­kir­jat ja vaa­te­os­tok­set. Ei raha ai­na riit­tä­nyt­kään. Luu­len­pa, et­tä jos­kus vaa­te­myy­jät odot­ti­vat tuo­ta ilois­ta ja ener­gis­tä maa­lais­rou­vaa pi­ris­tä­mään päi­vää. Kau­pas­sa pu­hut­tiin ilot ja su­rut, ja iloi­nen nau­ru rai­kui.

Äi­ti on saa­nut ol­la ter­vee­nä lä­hes koko elä­män­sä ajan. Jos­kus lää­kä­ri on ih­me­tel­lyt sitä, mik­si kym­me­neen vuo­teen ei ole ve­ri­ko­kei­ta otet­tu. Äi­ti oli vas­tan­nut, et­tei ole ol­lut tar­vet­ta ja joh­tu­nee­ko se sii­tä, et­tä hän on syn­nyt­tä­nyt kak­si­tois­ta las­ta. äi­dil­lä on pil­ket­tä sil­mä­kul­mas­sa.

Ei äi­din elä­mä ole ol­lut pelk­kää myö­täis­tä vain. Kyl­lä hä­nen­kin elä­mään on kuu­lu­nut mo­nia vas­toin­käy­mi­siä ja ko­et­te­le­muk­sia. Rak­kaan avi­o­puo­li­son sai­rau­det ja kuo­le­ma jär­kyt­ti­vät hän­tä sy­väs­ti, mut­ta niis­tä­kin oli sel­vit­tä­vä. Isä­ni kuo­le­man ai­kaan äi­ti oli kuu­si­kym­men­tä­vii­si­vuo­ti­as.

Les­kek­si jää­ty­ään äi­dil­lä al­koi uu­si jak­so elä­mäs­sään. Äi­ti on liik­ku­vaa sort­tia, ja kun hä­nel­lä ei ol­lut ajo­kort­tia, hän päät­ti sen hank­kia. Au­to­kou­lu­no­pet­ta­jan opis­sa ja kan­nus­ta­ma­na ajo­kort­ti sit­ten hel­ti­si.

Myös ih­mis­suh­teet muut­tui­vat. Ys­tä­vät oli­vat ol­leet yh­tei­siä per­heys­tä­viä. äi­ti on ker­to­nut, et­tä ei ol­lut­kaan enää niin mut­ka­ton­ta ol­la te­ke­mi­sis­sä pa­ris­kun­tien kans­sa. On­nek­si löy­tyi tyt­tö­ka­ve­rei­ta, joi­den kans­sa voi ja­kaa aja­tuk­sia ja kul­kea yh­des­sä seu­rois­sa ja muu­al­la. Saa nau­raa, it­keä, pu­hua ja kuun­nel­la.

Äi­ti on pu­hu­nut, et­tä us­kon lah­ja ja us­ko­mi­sen ilo ovat tär­kein­tä hä­nen elä­mäs­sään. Ju­ma­la on var­jel­lut ja aut­ta­nut. Evan­ke­liu­mi on an­ta­nut voi­maa, ja saat­ta­jat ovat aut­ta­neet. Äi­ti on ha­lun­nut muis­tut­taa us­ko­mi­sen tär­key­des­tä myös kaik­kia lä­hei­siä.

Jo­kin ai­ka sit­ten kä­ve­lim­me äi­din kans­sa au­rin­kois­ta Ka­na­ri­an ran­ta­ka­tua. Me­ren aal­lot löi­vät ran­taan ja läm­min tuu­li pöl­lyt­ti hiek­kaa. Joim­me kah­vit, ja söin juu­ri mi­nul­le lei­vo­tun kam­pa­ni­sun, Suo­mes­ta tuo­dun.