Mar­ja-Tert­tu Ko­mu­lai­nen

”Olen pol­ku­ni pääs­sä,

tu­han­sis­ta­ni erään

– ja nii­tä on täyn­nä maa.”

Sa­nat ovat pe­räi­sin Ai­la Me­ri­luo­don nuo­ruu­de­nai­kai­ses­ta ru­no­ko­ko­el­mas­ta La­si­maa­laus.

Sii­o­nin lau­lus­sa 255 lau­le­taan: ”Va­el­lan vai­val­lois­ta elä­män pol­kua. Sie­lu­ni vir­voi­tuk­sen saa ar­mon vir­ras­ta.” Oi­ke­as­taan pol­ku so­pii mo­nes­sa­kin suh­tees­sa ih­mi­se­lä­män ver­taus­ku­vak­si. Mo­lem­mis­sa on sekä nä­kö­a­lo­jen ra­joit­tu­nei­suut­ta et­tä ta­pah­tu­mien yl­lä­tyk­sel­li­syyt­tä.

Luon­nos­sa ei kos­kaan voi tie­tää, on­ko mut­kan ta­kaa kuu­lu­va ka­hi­na tai ry­mis­tys liik­keel­le pon­nis­tau­tu­van met­son, säi­kyn jä­nik­sen vai la­pi­o­sar­vi­sen hir­ven ai­heut­ta­ma. Met­sä­pol­kua kul­kies­sa ja­lat ei­vät väsy sa­mal­la lail­la kuin ko­val­la maal­la. Niin kä­ve­lyä har­joit­te­le­val­le lap­sel­le kuin myös fyy­sis­tä ta­sa­pai­noa ha­ke­val­le van­huk­sel­le met­sä­pol­ku suo so­pi­vaa ta­sa­pai­no­har­joi­tus­ta.

On kieh­to­vaa aja­tel­la, et­tä jo­kai­sel­la meis­tä on oma pol­kum­me kul­jet­ta­va­nam­me. Koh­taam­me sen va­loi­neen ja var­joi­nee­en, ta­sai­si­ne paik­koi­neen ja lou­hik­koi­neen. Mut­ta kai­kis­sa elä­mäm­me vai­heis­sa, vaa­rois­sa­kin saam­me ol­la par­haan pai­me­nen lau­mas­sa, lä­hel­lä Va­pah­ta­jaa. Hän, joka sa­noi ”Minä olen tie” (Joh. 14:16), sa­noi myös: ”Minä olen se hyvä pai­men. Hyvä pai­men an­taa hen­ken­sä lam­mas­ten edes­tä.” (Joh. 10:11.)