Vuo­sia sit­ten elin kuor­mit­ta­vaa ai­kaa elä­mäs­sä­ni. Olin jou­tu­nut toi­sen ih­mi­sen vält­tä­mät­tö­män avun va­raan. Kuor­mit­tu­nut mie­li har­hai­li sin­ne tän­ne tuo­den vie­raan­tun­tui­sia aja­tuk­sia sy­dä­mel­le. Olo oli rau­ha­ton ja pe­lo­kas. Suu­ret epäi­lyk­set raas­toi­vat si­sin­tä ja miel­tä. Hä­däs­sä­ni ky­se­lin, olen­ko enää oi­ke­al­la tiel­lä, kun evan­ke­liu­mi­kaan ei tuo­nut le­vol­lis­ta oloa. On­ko Ju­ma­la hy­län­nyt mi­nut?

Tuol­loin koin suu­rek­si siu­nauk­sek­si sen, et­tä mi­nul­la oli rak­kai­ta saat­to­mie­hiä, joi­den ol­ka­pää­hän sain no­ja­ta. He muis­tut­ti­vat, et­tä tun­te­mi­sis­ta huo­li­mat­ta tär­kein­tä on halu us­koa. Sain myös suur­ta loh­tua ja roh­kai­sua Ke­sä­seu­ra­ra­di­on oh­jel­mas­ta, jos­sa pu­hut­tiin Ju­ma­lan rau­has­ta ja mie­len­rau­has­ta. Oli va­paut­ta­vaa to­del­la kuul­la, et­tä ne ovat kak­si eri asi­aa. Ja et­tä rau­hat­to­ma­na­kin saa us­koa.

Olin kuul­lut sa­not­ta­van, et­tä ko­et­te­le­muk­sia sal­lies­saan Tai­vaan Isä val­mis­taa myös ulos­pää­syn niis­tä. Tuo tun­tui mah­dot­to­mal­le lu­pauk­sel­le. Tu­li­si­ko sel­lai­nen päi­vä, jol­loin sy­dän ke­ve­ni­si ja pe­lon var­jot haa­le­ni­si­vat? Epäi­lyk­sis­tä­ni huo­li­mat­ta niin on on­nek­se­ni käy­nyt.

Eri­tyi­ses­ti vai­kei­na ai­koi­na ru­kouk­sen lah­ja tu­lee tär­ke­äk­si. Tai­vaal­li­nen Isä kyl­lä tie­tää asi­am­me il­man ru­kous­tam­me. Mut­ta me tar­vit­sem­me sitä voi­mak­si mat­kal­lem­me. Ru­kous on pyyn­tö­jä ja kii­tos­ta sekä en­nen kaik­kea ha­lua aset­tau­tua Hä­nen tah­ton­sa va­raan. On ih­meel­lis­tä aja­tel­la, et­tä noi­na huo­kaus­ten het­ki­nä Ju­ma­la kuu­lee juu­ri mi­nua.

Elä­män ta­pah­tu­mien kes­kel­lä olen jos­kus ko­ke­nut, et­tä juu­ri nyt mi­nua kan­ne­taan esi­ru­kouk­sin. Se on se­lit­tä­mä­tön tun­ne, tur­val­li­nen ja her­kis­tä­vä. Kuin hyp­py­sel­li­nen tai­vaan iha­nuut­ta.

Kä­si­var­ret

pyyn­nöis­tä täy­det

mi­nua kan­ta­vat.

Niin vah­vat

ovat heik­ko­jen huo­kauk­set.