Tänä jouluna koin yksinäisyyttä.
Tiedän, että se voi kuulostaa hupsulta. Vietin joulua puolisoni ja neljän lapsemme kanssa. Kaikkien kanssa välit ovat oikein mainiot ja seura oli leppoisaa.
Silti tuntui, että jotain puuttuu. Mieheni siskon perheen oli tarkoitus kyllä tulla kylään joulupäivänä, mutta he sairastuivat ja estyivät tulemasta. Niinpä joulun pyhistä puuttuivat sukulaiset. Hälinä ja hässäkkä jäi kokematta. Semmoinen mahtava mekkala mikä tulee siitä, kun ihmisiä on paikalla ainakin kaksikymmentä samaan aikaan ja kaikilla on asiaa kerrottavana.
Asumme kaukana lapsuudenkodeistamme, minkä vuoksi sukulaisia on vähemmän tarjolla täällä eteläisessä kuin pohjoisessa Suomessa. Istuin joulupäivänä sohvalla ja mietin, että muutanko nyt heti takaisin sinne mistä neljätoista vuotta sitten tulimme.
Joulu sujui rauhallisissa merkeissä. Annoin yksinäisyyden tuntua. Minusta on helpompaa, kun myöntää vain itselleen, että nyt tuntuu tältä ja harmi sentään. Tämäkin menee ohi ja tulee toisenlaisia hetkiä. Toki minulla oli hyvä osa ajatella niin, koska läheisiä oikeasti on olemassa.
Olen jutellut yksinäisyyden kokemuksista useiden ihmisten kanssa. Olen huomannut, että monet kokevat yksinäisyyttä arjessaan, vaikkei sitä päälle päin näkisikään. Ihmisiä saattaa olla ympärillä ja silti sitä voi kokea itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Yksinäisyys on usein arka asia kerrottavaksi.
Minä sain jouluhässäkkäni uutenavuotena lukuisten rakkaiden sukulaisten ympäröimänä. Olen siis tosiasiassa onnekas. Jäin kuitenkin miettimään, voisinko itse olla lievittämässä jonkun lähimmäisen yksinäisyyden kokemusta. Ehkä kyselen kuulumisia tänä vuonna ahkerammin läheisiltäni. Ehkä otan mallia miehestäni, joka rauhanyhdistyksellä kyselee tuntemattomilta, että oletteko uusia täällä. Ehkä tämä joulu opetti minut näkemään, mitä minulla oikeasti on.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys