Satu: Ko­ti­ko­to­na. Niin tu­tus­sa huo­nees­sa kaik­ki oli täl­lä ker­taa toi­sin. Sii­nä isän vie­rel­lä is­tu­es­sa­ni tun­sin, mi­ten tut­tu paik­ka oli muut­tu­nut tun­nel­mal­taan vie­raak­si. Mi­nua pa­le­li kuin iki­rou­tais­ta, vaik­ka ei ol­lut­kaan kyl­mä. Häm­men­nys ja pel­ko kul­ki­vat ihon al­la. Näin ja tun­sin, et­tä isän kat­se oli jo tai­vaas­sa, pa­rem­mas­sa pai­kas­sa. Ar­ki­sen ju­tus­te­lun ohes­sa ky­syin, pe­lot­taa­ko hän­tä. Ei pe­lot­ta­nut – oli­han pa­hem­mas­ta­kin sel­vit­ty, hän sa­noi. Läh­ties­sä siu­na­sim­me toi­si­am­me. Sy­väl­lä sy­dä­mes­sä­ni tun­sin, et­tä näim­me vii­meis­tä ker­taa. Ei sii­hen lää­kä­rin ar­vi­o­ta elä­män pi­tuu­des­ta tar­vi­ta, kun tai­vas kut­suu kul­ki­jaa. Lä­he­tin vies­tin si­sa­ruk­sil­le­ni.

Su­san­na: Kol­me vuot­ta sit­ten elä­mä py­säh­tyi äkis­ti niil­le si­joil­leen. Oli vain hu­mi­se­va hil­jai­suus, muo­dot­to­mak­si ve­ny­vät het­ket ja kor­ke­al­la tor­nis­sa ka­jah­ta­vat kir­kon­kel­lot. Isä on kuol­lut.

Satu: Maa­lis­kuun aa­mu­au­rin­ko pu­ner­si män­nyn­kaar­naan loh­du­tuk­sen­sa. Ha­pui­lin ja yri­tin saa­da otet­ta elä­mäs­tä. Mi­ten jat­kaa elä­mää, kun tun­tui, et­tä kaik­ki on muut­tu­nut? Niin yl­lät­tä­en ja kui­ten­kin hil­jaa hii­pien. Juon­teet kir­joit­ti­vat kas­voil­le ta­ri­naa su­rus­ta ja ikä­väs­tä. Ar­ki jat­kui ym­pä­ril­lä, mut­ta si­säl­lä­ni oli py­säh­ty­nyt tila, jo­hon vain lap­suu­den­per­he yl­si. Jo­kai­nen päi­vä tun­tui uu­del­ta yri­tyk­sel­tä ope­tel­la elä­mää il­man isää, ja sa­mal­la jo­kai­nen het­ki muis­tut­ti sii­tä, mi­ten sy­väl­le per­hees­säm­me ole­va rak­kaus oli juur­tu­nut.

Su­san­na: Tun­sin sa­maan ai­kaan hir­vit­tä­vää ki­pua ja suur­ta rau­haa. Yh­täk­kiä kaik­ki oli jär­jes­tyk­ses­sä, ei ol­lut enää kii­re mi­hin­kään, kaik­ki tur­ha me­net­ti mer­ki­tyk­sen­sä. Kun ikui­suus oli läs­nä, oli kaik­ki maal­li­nen pai­no­ton­ta ja re­pa­leis­ta, tuul­ten mu­kaan tem­pau­tu­vaa hah­tu­vaa. Tun­tui kuin tai­vas oli­si het­ken ol­lut ihan lä­hel­lä, ai­van sii­nä kä­den ulot­tu­vil­la. Kaik­ki oli kir­kas­ta ja sel­vää: mik­si tän­ne syn­ny­tään ja mik­si ele­tään, mikä on tär­ke­ää ja mikä tar­pee­ton­ta, mitä var­ten me us­kom­me ja mis­sä mei­dän tur­vam­me on. Ikä­vä repi kai­ken pa­la­sik­si, mut­ta sa­mal­la tun­sin hel­po­tus­ta sii­tä, et­tä isäl­lä oli nyt kaik­ki hy­vin. Sinä vuon­na pää­si­äi­sen sa­no­ma oli ki­vu­li­aan kau­nis ja loh­dul­li­nen: mei­dän puo­les­tam­me vuo­da­tet­tu.

Satu: Hil­jai­nen viik­ko seu­ra­si isän hau­ta­jai­sia. Kul­jin pää­si­äi­sen kär­si­mys­sa­no­maa sa­man­tah­ti­ses­ti oman su­ru­ni kans­sa. Oli myös help­po us­koa ylös­nou­se­muk­sen lu­pauk­seen, kun olin näh­nyt isän kat­seen hä­nen vii­mei­se­nä päi­vä­nään.

Su­san­na: Syyl­li­syyt­tä, hi­taut­ta, ala­ku­loa, kär­si­mät­tö­myyt­tä, vä­sy­mys­tä, uni­vai­keuk­sia, kai­paus­ta, är­tyi­syyt­tä, he­räi­le­vää iloa ja vaa­ti­via aja­tuk­sia elä­viä ja kuol­lei­ta koh­taan, tu­le­via ja me­ne­viä tun­tei­ta, nou­se­via ja las­ke­via aal­to­ja, jot­ka kei­nut­ti­vat vä­lil­lä lep­pe­äs­ti ja vä­lil­lä niin ra­jus­ti, et­tä kurk­ku ku­rou­tui um­peen. Tun­sin jat­ku­vaa yk­si­näi­syyt­tä ja ir­ral­li­suut­ta. Mi­nua jär­kyt­ti, mi­ten kaik­ki lo­pul­ta ovat omas­sa mie­les­sään ja elä­mäs­sään yk­sin, ku­kaan ei pää­se mie­le­ni si­sään tuo­maan hel­po­tus­ta. Tar­vit­se­vuu­te­ni kas­voi it­sek­käi­siin mit­ta­suh­tei­siin, en jak­sa­nut an­taa mi­tään, mut­ta oli­sin voi­nut ot­taa ai­van lo­put­to­miin. Po­din huo­noa omaa­tun­toa, kun en jak­sa­nut ol­la pa­rem­pi muil­le. Suru oli hel­pom­pi vain sil­loin, kun sen ja­koi mui­den su­re­vien kans­sa. Äi­ti­ni ja si­sa­rus­te­ni mer­ki­tys nou­si ihan uu­teen ar­voon, sil­lä vain hei­dän seu­ran­sa sai su­run het­kek­si hel­lit­tä­mään.

Satu: Tänä pää­si­äi­se­nä isän kuo­le­mas­ta on kol­me vuot­ta. Su­run aal­to on tyyn­ty­nyt ja ti­lal­le on tul­lut ilo. Men­neet yh­tei­set het­ket ovat ny­kyi­sin kau­nii­ta muis­to­ja. Eri­tyi­ses­ti koen, et­tä lap­suu­des­sa pää­si­äis­ten ym­pä­ril­le ni­vou­tui on­nel­li­sia ai­ko­ja; rau­haa, kii­reet­tö­myyt­tä, kau­nis­ta pää­si­äi­sen mu­siik­kia ja per­heen yh­teis­tä ai­kaa. Pää­si­äi­sen mer­ki­tys on sy­ven­ty­nyt isän kuo­le­man myö­tä en­ti­ses­tään: sii­nä on kyse kuo­le­mas­ta, mut­ta en­nen kaik­kea sii­nä on kyse Jee­suk­sen pe­las­tus­työs­tä ja ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä.

Su­san­na: Isän kuo­le­ma maa­la­si nä­ky­viin val­ta­van mää­rän rak­kaut­ta: mi­ten me hän­tä ra­kas­tim­me, mi­ten hän ra­kas­ti mei­tä, mi­ten me ra­kas­tam­me toi­si­am­me. Rak­kau­teen tuli ai­van uu­si sävy, kun se vär­jäy­tyi ikä­vään. "Ikä­vä on ko­dit­to­mak­si jää­nyt­tä rak­kaut­ta”, mei­tä loh­du­tet­tiin, ja se an­toi ikä­väl­le ai­van uu­den­lai­sen mer­ki­tyk­sen. Rak­kaut­ta se kaik­ki vain oli, me­ne­tyk­sen kipu, suru ja kai­paus. Hä­nen kuo­lin­päi­vä­nään kir­joi­tin: "Hän elää meis­sä, ja me eläm­me jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vos­sa. Meil­lä on kai­paus, joka raa­pii rie­ka­leik­si sie­lun ja ruu­miin, meil­lä on kipu ja suru, mut­ta hä­nel­lä on iha­na rau­ha.”