Hel­mi Yr­jä­nä

– Vie­lä­kö sinä olet tääl­lä?

ky­syi syk­sy huo­kais­ten,

kun näki ke­sän vas­tas­saan.

– Voi, vie­lä!

hih­kai­si kesä.

– Vie­lä rii­sun lap­set sort­si­jal­kai­sik­si,

vie­lä läm­mi­tän gril­lit kuu­mik­si,

vie­lä lau­la­tan pör­ri­äis­ten ke­sä­lau­lu­ja.

– Voi, kau­an­ko vie­lä

ai­ot mai­se­mis­sa pyö­riä?

– Vie­lä kuu­kau­den,

eh­kä kau­em­min­kin.

Niin kau­an kuin an­nat mi­nun jää­dä.

– Huo­kaus tuo­ta nuo­ruu­den in­toa,

syk­sy pyö­räyt­ti sil­mi­ään,

mut­ta sil­ti

ke­sän huo­maa­mat­ta

jän­nit­ti hy­my­kuop­pi­aan.

– Mut­ta syk­sy,

aloit­ti kesä aja­tus­taan.

– Teh­dään yh­des­sä

kum­mat­kin osam­me.

Se, min­kä hoi­dam­me par­hai­ten.

Jo in­nos­tui syk­sy­kin

ja eh­dot­ti:

– Teh­dään elo­kuus­ta on­nel­lis­ten ai­ka!

Läm­mi­tä sinä päi­viä,

pais­ta au­rin­ko­na,

an­na voi­mia tou­huun ja työ­hön.

– Sen teen,

lu­pa­si kesä syk­syl­le.

– Hoi­da sinä il­lat ja yöt.

An­na haa­veil­le yk­si­tyis­tä hä­mä­rää

ja peh­meyt­tä vii­ley­den tuo­da.

Sil­lä on­nel­li­sia he ovat, ih­mi­set,

jos pais­te­päi­vän vä­syt­tä­mät mie­len­sä

saa­vat kää­riä kynt­ti­löi­tyyn pi­me­ään.

Hy­vin ovat kesä ja syk­sy hoi­ta­neet yh­teis­työ­tään tänä elo­kuu­na. Pi­din it­se kol­me viik­koa lo­maa elo­kuun alus­ta, ei­vät­kä ke­lit oli­si voi­neet ol­la pa­rem­mat. Sain naut­tia läm­mös­tä – jos­kin vä­lil­lä vä­hem­mäl­lä­kin oli­sin pär­jän­nyt – lem­pe­äs­tä hä­mä­rän li­sään­ty­mi­ses­tä ja us­ko­mat­to­mis­ta uk­ko­sis­ta. Elo­kuun au­rin­gos­sa on jo­ta­kin peh­me­ää, se kul­taa kai­ken, pyö­ris­tää sär­miä ja ta­soit­taa vä­rie­ro­ja.

Olen syö­nyt mar­jo­ja suo­raan pus­kis­ta ja var­vuis­ta, seik­kail­lut uu­sis­sa pai­kois­sa, om­mel­lut, val­vo­nut en­sim­mäi­sen ko­ko­nai­sen yön kos­kaan järk­kä­ri­vuo­ron puit­teis­sa, me­lo­nut ka­noo­til­la pit­sal­le, sie­nes­tä­nyt ja näh­nyt yl­lät­tä­vän pal­jon ys­tä­viä. Mak­se­lin lo­man ai­ka­na mel­ko pal­jon myös vuo­den mit­taan ker­ty­nei­tä uni­vel­ko­ja nuk­ku­mal­la pit­kiä yö­u­nia. Nyt elo­kuun lop­pu­puo­lel­la olen is­tus­kel­lut il­tai­sin par­vek­keel­la kynt­ti­län ja tun­nel­ma­va­lo­jen kau­nis­ta­mas­sa hä­mä­räs­sä ja pi­me­äs­sä nau­tis­ke­le­mas­sa olos­ta ja haa­vei­le­mas­sa.

Ku­vit­te­lin, et­tä osai­sin aloit­taa syk­syn aher­ruk­sen hie­man vä­hem­mäl­lä stres­saa­mi­sel­la, ku­ten edel­li­ses­sä teks­tis­sä ajat­te­lin. En osan­nut, vaan en­sim­mäi­nen viik­ko lo­man jäl­keen on ol­lut niin täyn­nä, et­tä jo­kai­ses­ta päi­väs­tä on tun­tu­nut lop­pu­van tun­nit kes­ken. Lu­pau­duin te­ke­mään taas hie­man töi­tä pa­rin vii­kon ajan, olen aloi­tel­lut gra­dun ai­neis­ton luo­kit­te­lua ja näh­nyt ys­tä­viä. Olen myös hoi­ta­nut kuo­roon liit­ty­viä vas­tuu­teh­tä­vi­ä­ni, jot­ka on­nek­si ovat stres­sin li­säk­si tuo­neet ilo­a­kin päi­viin.

Yh­te­nä il­ta­na kä­vim­me ys­tä­vä­ni kans­sa ku­vaa­mas­sa kuo­ron mai­nos­tuk­seen liit­ty­en vi­de­o­ma­te­ri­aa­lia. Oli kau­nis, kir­kas il­ma, au­rin­ko oli jo eh­ti­nyt las­kea (tun­tui hur­jal­ta, et­tä au­rin­ko las­ki jo yh­dek­sän jäl­keen!) ja tai­vaal­la oli muu­ta­mia pu­ner­tu­via pil­vi­muo­dos­tel­mia. Muu­ta­maa päi­vää ai­em­min olin aja­nut pyö­räl­lä erään puis­ton läpi ja si­vu­sil­mäl­lä huo­man­nut siel­lä kau­nii­ta kuk­kia. Nyt me­nim­me sa­maan paik­kaan, ja ai­van oi­kein olin näh­nyt: puis­tos­sa oli ai­van us­ko­mat­to­mat ruu­suis­tu­tuk­set. Nau­roin ää­neen, niin iloi­nen olin. En oli­si mis­sään ni­mes­sä us­ko­nut, et­tä elo­kuun lo­pus­sa oli­si niin kau­nii­ta ruu­su­ja, jois­ta ei­vät lä­hes­kään kaik­ki nu­put ol­leet edes vie­lä au­en­neet.

Ih­meel­li­nen elo­kuu. Se an­taa vie­lä ke­sän kau­neut­ta ja läm­pöä, mut­ta rau­hoit­taa il­tai­sin syk­syn tuo­mal­la pi­mey­del­lä. Elo­kuu kyp­syt­tää mar­jat ja vil­jat, saa kas­vi­huo­neet pur­sui­le­maan kur­kuis­ta ja to­maa­teis­ta ja met­sät put­kah­te­le­maan täy­teen sie­niä. Olen ai­na yh­dis­tä­nyt elo­kuu­hun uu­den al­kua ja sen tuo­maa tut­tua jän­ni­tys­tä. Tänä vuon­na en käy­nyt os­ta­mas­sa uu­sia ky­niä, jän­nit­tä­nyt uu­den kou­lu­vuo­den al­kua ja läh­te­nyt in­nok­kaa­na nä­ke­mään mui­ta syk­sy­ar­kea aloit­ta­via, vaan aloi­tin vii­den­nen yli­o­pis­to­vuo­te­ni omas­sa huo­nees­sa­ni tie­to­ko­neen ää­rel­lä. Toi­vot­ta­vas­ti vuo­si oli­si myös vii­mei­nen yli­o­pis­to­vuo­te­ni ai­na­kin vä­häk­si ai­kaa, tu­le­vai­suu­des­ta­han en toki mi­tään vie­lä tie­dä.

On­nel­lis­ta elo­kuun lop­pua si­nul­le! Nau­ti vie­lä vii­mei­sis­tä ke­sän tai­don­näyt­teis­tä, mut­ta älä pel­kää ot­taa syk­syä vas­taan. Syk­sy­kin osaa ol­la lem­peä – ja oi, niin ko­vin kau­nis!