Pau­li Määt­tä

Ke­sän kyn­nyk­sel­lä mie­len täyt­tää odo­tus: mitä ilo­ja ja rie­mu­ja ke­säi­nen luon­to tu­lee­kaan meil­le tar­jo­a­maan? Jo­kai­sel­le luon­to on ai­nut­ker­tai­nen. Työ ja omat ko­ke­muk­set ja kiin­nos­tuk­sen koh­teet vai­kut­ta­vat sii­hen, mikä luon­nos­sa on meil­le tär­ke­ää.

Läh­de­tään liik­keel­le luo­mis­ker­to­muk­ses­ta. Ju­ma­la loi sa­nal­laan yön ja päi­vän, maat ja ve­det. Sit­ten maal­le kas­ve­ja ja eläi­miä ja ve­siin ka­lo­ja. Lo­puk­si oli ih­mi­sen vuo­ro. Kun työ oli teh­ty, Ju­ma­la oli tyy­ty­väi­nen ja le­pä­si seit­se­män­te­nä päi­vä­nä. Jo luo­mis­ker­to­muk­ses­sa ih­mi­sel­le an­net­tiin teh­tä­vä vil­jel­lä ja var­jel­la. Ih­mi­nen on on­nis­tu­nut täs­sä teh­tä­väs­sä vuo­si­tu­han­sien ai­ka­na vaih­te­le­vas­ti. On­nek­si luon­to on ol­lut myös uu­siu­tu­va ja mo­nes­ti pys­ty­nyt kor­jaa­maan ih­mi­sen huo­no­ja­kin ai­kaan­saan­nok­sia.

Tänä ai­ka­na il­mas­sa lei­juu pal­jon luon­toa kos­ke­via uh­ka­ku­via. Nii­tä ei voi si­vuut­taa. Mut­ta pal­jon on teh­ty työ­tä­kin. Mo­net la­jit on saa­tu el­vy­tet­tyä ja eri­lai­sia luon­to­tyyp­pe­jä kun­nos­tet­tua. Mo­net luon­toa ja ym­pä­ris­töä suo­je­le­vat sää­dök­set ki­ris­ty­vät jat­ku­vas­ti. Sen ovat ai­na­kin ra­ken­ta­jat huo­man­neet.

Mi­ten luon­toon pi­täi­si suh­tau­tua? Mil­lai­nen on oma luon­to­suh­tee­si? Mi­nul­la tu­lee en­sim­mäi­se­nä mie­leen ne, joi­den toi­meen­tu­lo on suo­raan riip­pu­vai­nen luon­nos­ta, ku­ten maan­vil­je­li­jät. Luon­non edes­sä jou­tuu ole­maan nöy­rä, kun hel­le, kui­vuus, rank­ka­sa­de tai hal­la voi pi­la­ta sa­don ja huo­lel­li­ses­ti teh­dyt val­mis­te­lu­työt me­ne­vät huk­kaan. Jos kaik­ki me­nee­kin nap­piin, voi taas tul­la sa­dol­le me­nek­ki­vai­keuk­sia. Myös met­sä­no­mis­ta­ja tar­vit­see nöy­ryyt­tä. Vuo­si­kym­me­niä hoi­det­tu met­sä voi men­nä het­kes­sä ku­moon myrs­kyn kou­ris­sa.

Mi­nul­le on eh­kä lä­hei­sin ke­räi­li­jän suh­de luon­toon. Lap­suu­des­sa­ni sil­lä oli suu­ri ta­lou­del­li­nen mer­ki­tys. Nyt se on syy läh­teä luon­toon ke­rää­mään – ny­ky­ai­kai­ses­ti sa­not­tu­na – su­per­foo­dia. Meil­lä on voi­mas­sa jo­ka­mie­he­noi­keus. Saam­me hyö­dyn­tää tois­ten omis­ta­mia mai­ta, kun­han em­me mene ai­van ik­ku­nan al­le. Ret­kie­ni pi­tuu­det ovat pik­ku­hil­jaa ly­hen­ty­neet, mut­ta sama tun­ne luon­non tar­jo­a­mis­ta iha­nis­ta an­ti­mis­ta on säi­ly­nyt. Ai­na ke­räi­ly­kään ei ole ko­vin eko­lo­gis­ta. Erääl­lä reis­sul­la vuo­si­kym­me­niä sit­ten olin ajel­lut 600 ki­lo­met­riä au­tol­la ja san­kos­sa oli kol­me hil­laa. Ki­lo­hin­ta tai­si ol­la ti­mant­tien luok­kaa.

Met­säs­tys­tä en ole kos­kaan har­ras­ta­nut. En voi­si ku­vi­tel­la kat­so­va­ni en­sin jä­nis­tä tai hir­veä sil­miin ja po­saut­ta­va­ni sen sit­ten hen­gil­tä. Riis­ta­e­läi­mil­lä on kyl­lä pal­jon mui­ta­kin uh­kia elä­mäs­sään. Met­säs­tä­jän luo­ti on vain yk­si mo­nis­ta, ei­kä vai­ku­ta sii­hen, mi­ten laji sel­viy­tyy vuo­des­ta toi­seen. Met­säs­tys on hie­no tapa liik­kua luon­nos­sa ja naut­tia sii­tä. Hir­ven­met­säs­tys luo myös pal­jon yh­tei­söl­li­syyt­tä.

Ka­las­tus oli lap­se­na työ­tä mui­den jou­kos­sa, poik­keuk­se­na ke­väi­set pilk­ki­ret­ket. Nyt verk­ko mök­ki­sau­nan sei­nus­tal­la on odot­ta­nut sel­vit­te­lyä jo mon­ta vuot­ta. Ka­las­tus­ta kan­nat­tai­si har­joit­taa. Jär­vi­ka­lan sa­no­taan ole­van eko­lo­gi­sin­ta ruo­kaa, mitä ih­mi­nen voi syö­dä. Voin myös eläy­tyä sii­hen tun­nel­maan ja jän­ni­tyk­seen, mitä ka­las­ta­ja saa ko­kea hä­myi­ses­sä ke­säy­ös­sä.

Ko­ro­na-ai­ka­na ret­kei­ly­rei­tit ovat pul­lis­tel­leet kä­vi­jöis­tä. Ko­to­na lö­hö­ä­mi­sen tai kau­ko­mat­ko­jen kor­vik­keek­si on läh­det­ty luon­to­ret­kil­le. Suo­si­tuim­mil­la ret­ki­pai­koil­la on pi­tä­nyt kä­vel­lä jopa jo­nos­sa ja odot­taa pää­syä sil­lal­le tai tau­ko­pai­kal­le. Maas­sam­me on erit­täin pal­jon eri­lai­sia ret­kei­ly­reit­te­jä maal­la ja ve­sil­lä. Osal­la uu­sis­ta kä­vi­jöis­tä on ol­lut hie­man puut­teel­li­set tie­dot sii­tä, mi­ten luon­nos­sa pi­täi­si käyt­täy­tyä. Ret­kei­li­jöil­le ke­hi­tel­lään jat­ku­vas­ti uu­sia tuot­tei­ta ja vä­li­nei­tä. It­se olen va­rus­tei­den suh­teen ju­miu­tu­nut ku­mi­saa­pas­kau­teen. Vil­la­su­kat saap­pai­siin ja rep­puun voi­lei­pää ja ter­mos­pul­lol­li­nen kah­via. Sii­nä­pä va­rus­teet.

Eräät ovat omis­ta­neet ai­kan­sa lin­nuil­le. Se on hie­no tapa pe­reh­tyä luon­non ih­meel­li­syyk­siin. Olin juu­ri työ­to­ve­ri­ni hau­ta­jai­sis­sa. Kuu­lin, mut­ta en oi­kein no­tee­ran­nut, kuin­ka lin­nut lau­loi­vat ark­kua maa­han las­ket­ta­es­sa. Muis­to­ti­lai­suu­des­sa ker­rot­tiin, kuin­ka edes­men­nyt oli kul­ke­nut lin­tu­jen pe­räs­sä kii­ka­ri kau­las­sa jo pik­ku­po­jas­ta as­ti. Nyt lin­nut saat­toi­vat lin­tu­mie­hen hau­dan le­poon. Ja to­den tot­ta: kun kuun­nel­tiin hau­dal­ta otet­tu vi­deo, lin­nut pi­ti­vät sii­nä muis­to­kon­sert­tia. Tämä lin­tu­mies ei kos­kaan teh­nyt nu­me­roa har­ras­tuk­ses­taan, vaik­ka näin jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na rak­kaus lin­tui­hin saat­toi vai­kut­taa hä­nen työ­u­ran­sa va­lin­toi­hin.

Puu­tar­han­hoi­to on yk­si tapa ko­kea luon­toa. Puu­tar­has­sa voi kes­kit­tyä hyö­ty­kas­vei­hin tai vain kau­neu­den vaa­li­mi­seen. Useim­mil­la puu­tar­ha ja piha pal­ve­lee mo­lem­pia. Har­ras­tus­ta voi sy­ven­tää hy­vin­kin pit­käl­le pe­reh­ty­mäl­lä eri la­jien omi­nai­suuk­siin. Vai käy­kö niin, et­tä puu­tar­ha­har­ras­tus on kaup­pi­aan toi­veu­ni: en­sin os­te­taan sie­me­net, sit­ten tai­met ja lo­pul­ta ke­säl­lä val­miit tuot­teet.

Luon­toa voi lä­hes­tyä myös es­teet­ti­ses­tä nä­kö­kul­mas­ta. Jo­kai­sel­la vuo­de­na­jal­la on omat omi­nais­piir­teen­sä. Voi ihail­la kau­nii­ta mai­se­mia, pu­ron so­li­naa, il­ta­rus­koa tai au­rin­gon­nou­sua. Voi ais­tia kas­tet­ta nur­mi­kol­la tai eri­lai­sia tuok­su­ja ja ää­niä. Voi tut­kia, mil­lai­sia kuk­kia nii­tyl­lä kas­vaa tai seu­ra­ta me­hi­läis­ten tai muu­ra­hais­ten elä­mää. Voi ais­tia tuu­len vi­ret­tä, läm­pöä tai vii­leyt­tä. Ke­vääl­lä ja al­ku­ke­säs­tä met­sät ovat täyn­nä lin­tu­jen lau­lua. Luon­non ih­meel­li­syyk­siä voi ihail­la lo­put­to­miin.

Luon­to­suh­de voi ulot­tua kau­as­kin, paik­koi­hin, jois­sa ei ole käy­nyt ei­kä tule käy­mään­kään. It­se mu­reh­din met­sä­pa­lois­ta Si­pe­ri­as­sa, Ka­na­das­sa ja Ama­zo­nil­la. Sa­maa voi ko­kea kau­pun­ki­lai­nen, joka mu­reh­tii, mi­ten maa­seu­dun luon­to voi.

On pal­jon mui­ta­kin luon­to­suh­tei­ta. Joil­le­kin suh­de on en­nen kaik­kea suh­de sii­hen, mitä syö. Mo­nel­le luon­to on kun­to­sa­li, joka tar­jo­aa vaih­te­le­via ym­pä­ris­tö­jä ruu­miil­li­sen kun­non ko­hot­ta­mi­seen. In­ten­sii­vi­nen luon­to­har­ras­tus tai työ jon­kin la­jin pa­ris­sa voi jos­kus joh­taa jopa niin pit­käl­le, et­tä koko maa­il­ma al­kaa pyö­riä tuon tie­tyn la­jin ym­pä­ril­lä.

Oli­pa ta­pam­me liik­kua luon­nos­sa ja naut­tia sii­tä mikä ta­han­sa, sii­tä on hyö­tyä meil­le it­sel­lem­me. On tut­kit­tu kuin­ka ve­ren­pai­ne ja stres­si­ta­so las­kee ja niin fyy­si­nen kuin hen­ki­nen olo pa­ra­nee. Jopa kau­niin mai­se­ma­ku­van kat­se­le­mi­sel­la on sa­man­kal­tai­sia vai­ku­tuk­sia. Suo­mes­sa olem­me sii­nä on­nel­li­ses­sa ase­mas­sa, et­tä lä­hes jo­kai­sel­la on mah­dol­li­suus pii­pah­taa lä­hi­met­sään tai puis­toon. Ja jos te­kee mie­li kau­em­mas, koh­tei­ta löy­tyy var­mas­ti.