Mark­ku Ka­mu­la

Kun puut ovat luo­pu­neet leh­dis­tään ja nii­den ok­sat piir­ty­vät tai­vas­ta vas­ten kuin mus­tat suo­net, on mar­ras­kuu. Sil­loin maa­kin on mus­ta, la­ho­a­via leh­tiä on kaik­ki­al­la ja lin­tu­jen ää­ni on hai­pu­nut ete­lään. Elä­män ra­jal­li­suus nä­kyy olo­huo­neen ik­ku­nas­ta, kun tuu­li käy kuk­kien ylit­se ja nii­tä ei enää ole.

Sy­ty­tän kynt­ti­län ja kat­son pi­a­non pääl­lä ole­vaa val­kois­ta en­ke­li­pat­sas­ta. Pie­nen en­ke­lim­me ylit­se kävi lem­peä lou­na­tuu­li, joka riit­ti ir­rot­ta­maan hen­not te­rä­leh­det ja tait­ta­maan var­ren. Hä­nen ylit­seen käy­nyt tuu­li kuis­ka­si, et­tä Luo­jan sil­mät nä­ki­vät hä­net jo en­nen kuin me tie­sim­me hä­nes­tä, ja hä­nen ni­men­sä oli kir­joi­tet­tu elä­män kir­jaan, vaik­ka ai­no­a­kaan hen­käys ei käy­nyt hä­nen huu­lil­laan. Vaik­ka hä­nen elä­män­sä syk­ki vain äi­din sy­dä­men al­la, se ei ol­lut pie­ni elä­mä. Se oli niin suu­ri elä­mä kuin ih­mi­sen elä­mä voi ol­la. Hä­nen elä­män­sä oli täy­del­li­nen, ei­kä sii­hen si­säl­ty­nyt yh­tään ki­pua ei­kä luo­pu­mis­ta. Hä­nen elä­män­sä al­koi su­loi­ses­sa unes­sa ja päät­tyi su­loi­seen uneen. Se on ih­me, ja Ju­ma­lan kaik­ki teot ovat ih­meel­li­siä.

Sy­ty­tän kynt­ti­län pöy­däl­le, jos­sa on vel­je­ni kuva. Vah­van ja vä­ke­vän vel­je­ni, joka eli elä­mään­sä täy­sil­lä. Kuka oli­si ar­van­nut, et­tä hä­nen nuor­ta sy­dän­tään peh­mit­ti Ju­ma­lan esit­tä­mä ky­sy­mys, mis­sä ai­ot viet­tää ian­kaik­ki­suu­te­si? Kun hä­tään­ty­neen lu­vat­tiin us­koa evan­ke­liu­mi, sii­tä tuli hä­nen voi­man­sa. Ar­mo ja an­teek­si­an­to sai hä­nen aut­ta­vai­sen mie­len­sä vie­lä enem­män pal­ve­le­maan lä­him­mäi­si­ään. Hän näki elä­män ja lä­him­mäi­set ym­pä­ril­lään Ju­ma­lan lah­ja­na, ja kii­tos tuli ki­rouk­sen ti­lal­le.

Vel­je­ni elä­män vii­mei­nen tuu­li oli kuin suih­ku­vir­taus, joka tu­lee pai­na­van il­man jäl­keen. Sel­lai­nen tuu­li kaa­taa ul­jaan puun, jon­ka juu­ret ovat sy­väl­lä maas­sa ja jon­ka sa­no­taan kes­tä­vän ra­jut­kin myrs­kyt. Ja kun myrs­ky on ohit­se, sitä ei kui­ten­kaan enää ole.

Kol­man­nen kynt­ti­län sy­ty­tän pie­nen tyt­tä­re­ni ku­van eteen. Hä­nen­kin var­ten­sa oli heik­ko ja ku­kin­to kau­nis, mut­ta hau­ras. Hä­nen oli kes­tet­tä­vä niin pal­jon, et­tä mo­nes­ti ajat­te­lin var­ren jo kat­ke­a­van. Ru­koi­lin, et­tä osa hä­nen kuor­mas­taan voi­si tul­la mi­nun pääl­le­ni, mut­ta it­se hä­nen­kin oli kuor­man­sa kes­tet­tä­vä. Hä­nen elä­mäs­sään ei ol­lut tyyn­tä kuin tovi syn­ty­män het­ken jäl­keen ja tovi en­nen vii­meis­tä het­keä. Lo­pul­ta hän oli niin hau­ras ja heik­ko, et­tä pie­nen pie­ni tuu­len hen­käys riit­ti ir­rot­ta­maan sie­lun ruu­miis­ta, ja niin hä­nen elä­män­sä päät­tyi. Lii­an ai­kai­sin, ai­van lii­an ai­kai­sin. Niin sil­loin ajat­te­lin. Olen kui­ten­kin nyt ym­mär­tä­nyt, et­tä hän vain pää­si pe­ril­le en­nen mi­nua.

Isä­ni ku­vas­sa näen va­kaan ja lu­jan kat­seen. Näen ku­vas­sa mie­hen, joka oli syn­ty­nyt en­nen so­tia ja jou­tu­nut ai­kui­sek­si jo lap­se­na. Näen ku­vas­sa mie­hen, joka an­toi elä­män­sä työl­leen ja per­heel­leen. Hä­nel­le­kin sy­ty­tän kynt­ti­län. Hä­nen elä­mäs­sään mo­net tuu­let oli­vat vas­ta­tuu­lia, joi­ta koh­den pus­kien isä­ni hoi­ti teh­tä­vän­sä. Vai­keuk­sien kes­kel­lä ei jää­nyt epä­sel­väk­si, et­tä hän on li­haa ja ver­ta. Mut­ta kun Ju­ma­lan hen­ki sai pu­hu­tel­la, hä­nen sy­dä­men­sä suli nöy­räk­si ja tar­vit­si an­teek­si­an­toa.

Ai­van vii­mei­si­nä ai­koi­na isä­ni sai ol­la joi­ta­kin ker­to­ja kuin ke­pe­ä­jal­kai­nen nuo­ru­kai­nen ke­väi­sel­lä ke­dol­la. Ker­to­muk­sis­sa kie­tou­tui­vat toi­siin­sa muis­tot ja unel­mat, to­si­a­si­at ja mie­li­ku­vi­tus. Hy­väs­te­ly hä­nen kans­saan kes­ti vuo­sia, mut­ta sil­ti vii­mei­sen het­ken tuu­lah­dus tuli yl­lät­tä­en kuin tyy­nen jär­ven se­läl­lä au­rin­gon jo las­kies­sa. Tuu­lah­dus, joka nos­taa vain vä­reen ve­den pin­taan ja rau­hoit­tuu heti.

Sy­ty­tän kynt­ti­län vii­mei­se­nä äi­ti­ni ku­van eteen. Näis­tä rak­kais­ta olen ta­van­nut hä­net vii­mek­si. Hä­net, joka ra­kas­ti mi­nua niin pal­jon, et­tä nuo­ru­kai­se­na tun­sin hä­pe­ää, kun vas­ta­sin hä­nen hy­vyy­teen­sä ko­vuu­del­la ja lem­pey­teen­sä vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­del­lä. Äi­ti­ni, jon­ka suu­ri rak­kaus ja elä­män­teh­tä­vä olim­me me, hä­nen lap­sen­sa.

Sil­loin, kun pi­din hän­tä vii­mei­sen ker­ran kä­des­tä ja ha­la­sin hän­tä, oli ai­van ty­ven. Äi­ti sa­noi, et­tä jos em­me ta­paa tääl­lä, niin ta­paam­me tai­vaas­sa. En­nen läh­tö­ä­ni hä­nen luo­taan lai­toin tu­tun Sii­o­nin lau­lu­ja tois­ta­van le­vyn soi­maan ja sit­ten siu­na­sim­me toi­si­am­me. Oven ta­ka­na­ni sul­kies­sa­ni en ol­lut var­ma, nä­em­me­kö enää. Em­me näh­neet. Hä­nen vii­mei­ses­sä het­kes­sään oli jo­ta­kin sel­lais­ta, mitä hän ei ol­lut kos­kaan en­nen näh­nyt, kos­ka vii­mei­set ih­met­te­le­vät sa­nat ih­met­te­li­vät, et­tä mitä nyt ta­pah­tuu.

Tänä py­häin­päi­vä­nä muis­tan tei­tä, joi­den kans­sa sain elää. Te pi­dit­te mi­nus­ta huol­ta ja minä teis­tä. Te ra­kas­tit­te mi­nua ja minä ra­kas­tin tei­tä. Minä ko­et­te­lin tei­tä ja te kes­tit­te mi­nua. Minä ri­koin tei­tä vas­taan ja te an­noit­te an­teek­si. Te pyy­sit­te siu­naus­ta ja minä sain siu­na­ta. Te kuun­te­lit­te mi­nua ja roh­kai­sit­te jat­ka­maan. Kun aja­tuk­se­ni oli­vat yl­ti­ö­päi­siä, te sait­te mi­nut hi­das­ta­maan. Ih­met­te­lim­me yh­des­sä ai­kaa ja elä­mää. Kat­se­lim­me yh­des­sä tul­vi­via ke­vät­niit­ty­jä ja kuk­ki­vaa luon­toa. Kor­ja­sim­me yh­des­sä sa­toa ja ker­ta­sim­me pak­kas­lu­ke­mia pir­tin läm­mös­sä. Ky­se­lim­me kuu­lu­mi­set sun­nun­tai­sin; lu­men mää­rän ja hii­ren­kor­van koon, puo­lu­kan kyp­sy­mi­sen. Vuo­de­na­jan mu­kaan, vuo­des­ta toi­seen. Ja ai­na koh­ta to­te­sim­me, et­tä se on taas jou­lu. Kun­nes tuu­li kävi tei­dän ylit­sen­ne, ei­kä tei­tä enää ol­lut.

Tänä py­häin­päi­vä­nä muis­tan tei­tä, pie­ni­äm­me, niin kuin muis­tan jo­kai­se­na päi­vä­nä. Tä­nään sy­ty­tän kynt­ti­län, mui­na päi­vi­nä vain muis­tan. Tei­tä, jot­ka muis­tu­tit­te, et­tä ai­ka on kuin käm­me­nen le­veys tai ei mi­tään ikui­suu­den rin­nal­la. Teis­sä me opet­te­lim­me, jos­ko osai­sim­me Jo­bin lail­la kiit­tää sii­tä, et­tä "Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti, kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi."

Tänä py­häin­päi­vä­nä kii­tän si­nua, Ju­ma­la, le­vos­ta, jo­hon lap­se­ni, vel­je­ni, isä­ni ja äi­ti­ni ovat pääs­seet. Tääl­lä he us­koi­vat it­sen­sä py­häk­si, ja kos­ka niin olet lu­van­nut, nyt he ovat sitä. Tuu­li on käy­nyt hei­dän ylit­seen ja tyyn­ty­nyt jäl­leen. Mar­ras­kuu on vaih­tu­nut ikui­seen su­veen.