Kai­sa Ron­kai­nen

“Äi­ti, teh­dään su­vi­seu­ra­ka­len­te­ri”, eh­dot­taa pik­ku­poi­ka­ni, 2 v. 4 kk.

“Teh­dään vain”, vas­taan ja jat­kan, enem­män it­sek­se­ni pu­hu­en, kuin hä­nel­le: “Sä et ole­kaan iki­nä ol­lut Su­vi­seu­rois­sa.”

“Oon­han mä ol­lut!” int­tää poi­ka vas­taan.

Ha­vah­dun muis­te­le­maan kah­den edel­lis­ke­sän poik­keuk­sel­li­sia Su­vi­seu­ro­ja. En­sim­mäi­siä, jot­ka vie­tet­tiin ys­tä­vä­per­heen mö­kil­lä, ja toi­sia, joi­ta saim­me viet­tää mie­he­ni su­ku­vä­en kans­sa van­han ky­lä­kou­lun ym­pä­ris­tös­sä.

Mo­lem­mis­ta Su­vi­seu­rois­ta jäi läm­pi­mät muis­tot. Au­rin­ko pais­toi, ym­pä­ril­lä rak­kai­ta ih­mi­siä. Oli Fee­li­an keit­to­ja, ki­os­kia, jää­te­lön­myyn­tiä ja il­tag­ril­liä. Blu­e­tooth-kai­ut­ti­mien kaut­ta seu­ro­jen tär­kein si­säl­tö, Ju­ma­lan sana, kai­kui ym­pä­ril­lä. Toi­si­naan sitä py­säh­dyt­tiin yh­des­sä kuun­te­le­maan, toi­si­naan se kuu­lui koh­taa­mis­ten tur­val­li­se­na taus­ta­na. Ihan niin kuin ta­val­li­sis­sa­kin Su­vi­seu­rois­sa.

“Niin, oot­han sä ta­val­laan ol­lut, mut­ta et sel­lai­sis­sa ihan oi­keis­sa.”

“Ai. Oon­ko mä ol­lut vää­ris­sä Su­vi­seu­rois­sa?”

Voi ra­kas, pie­ni ko­ro­na-ajan vau­va­ni. Ei, et ole ol­lut vää­ris­sä Su­vi­seu­rois­sa. Ihan oi­keis­sa. Sama Ju­ma­lan sana on kai­ku­nut ko­ro­na-ajan seu­rois­sa­kin. Vaik­ka puit­teet ovat ol­leet toi­set, si­säl­tö on ol­lut sama. Aja­tel­la, et­tä Ju­ma­la sal­li­kin pan­de­mi­an juu­ri tänä ai­ka­na, jol­loin tek­no­lo­gia on mah­dol­lis­ta­nut pää­syn sa­nan­kuu­loon!

Pie­nel­le po­jal­le­ni nämä poik­keu­sai­ko­jen Su­vi­seu­rat ovat ol­leet ne oi­ke­at Su­vi­seu­rat. Ei hän muun­lai­sis­ta edes tie­dä.

Su­vi­seu­roi­hin val­mis­tau­tu­mi­nen on suu­ri pon­nis­tus isoil­le per­heil­le. Kun jos­kus olen yö­myö­häl­lä kan­ta­nut säk­ki­tol­kul­la ta­va­raa asun­to­vau­nuun, on vi­hu­lai­nen is­tu­nut olal­la ja ilk­ku­nut, et­tä on­ko tuos­sa mi­tään jär­keä. Kun lo­pul­ta vau­nu on saa­tu pa­kat­tua, lap­set so­vi­tel­tua kyy­tiin, ajet­tu tun­ti­kau­sien mat­ka jon­ne­kin pel­lon lai­taan, tais­tel­tu etu­telt­ta ja muu lei­ri pys­tyyn, on kiu­saa­jal­la ol­lut mon­ta paik­kaa kyl­vää epäi­lyk­sen sie­men­tä: ei­hän täs­sä ole­kaan mi­tään jär­keä. Oli­si­ko ol­lut hel­pom­pi jää­dä etä­seu­roi­hin?

Vaan lo­pul­ta: Lei­ri on pys­tys­sä, kah­vi­pan­nu tu­lil­la. Mur­ki­naa rin­nan al­la. Osa lap­sis­ta juos­sut kar­toit­ta­maan lä­him­mät ves­sat ja rei­tin ken­täl­le. Is­tun ret­ki­tuo­lis­sa ja kuun­te­len sil­mät sul­jet­tu­na ää­niä ma­ja­pai­kan ym­pä­ril­tä. Seu­ra­pu­hee­seen se­koit­tuu kiu­run li­ver­rys. Vie­rei­sen lei­rin pa­ris­kun­ta ähel­tää tel­tan pys­ty­tyk­sen kans­sa. Jos­tain vau­nus­ta kuu­luu lap­sen it­kua ja toi­ses­ta nau­rua. Sy­dä­mes­sä läi­käh­tää läm­min. Sil­mä­kul­ma kos­tuu vä­ki­sin. Tun­nen hel­lää myö­tä­tun­toa jo­kais­ta lei­rin­ra­ken­ta­jaa koh­taan.

Olen jos­sain mää­rin lei­rin­tä­a­lu­e­kam­moi­nen. En pää­se sii­tä tun­tees­ta, et­tä ka­ra­vaa­nim­me on vä­hin­tään­kin ute­li­ai­suu­den koh­tee­na, kun lei­riy­dym­me alu­eil­la. Ute­li­ai­suus ei ole ai­na pa­han­tah­tois­ta, mut­ta vä­syt­tä­vää se on. Mie­li­ku­vi­tuk­se­ni ker­too, kuin­ka vie­reis­ten vau­nu­jen asu­kit las­ke­vat lap­si­am­me ja te­ke­vät ha­vain­to­ja mei­dän vä­li­ses­tä dy­na­mii­kas­ta. Huo­mi­on koh­tee­na ole­mi­nen ei ole ai­na tun­tu­nut imar­te­le­val­ta. Eten­kään nii­nä het­ki­nä, kun lei­riy­ty­mi­nen on ta­pah­tu­nut vä­sy­nee­nä ja näl­käi­se­nä.

Su­vi­seu­ra­vä­en jou­kos­sa en ole kos­kaan tuo­ta kiu­saan­tu­mis­ta tun­te­nut. Jo­kai­sel­la ret­ki­kun­nal­la on oma hyö­ri­nän­sä ym­pä­ril­lään. Jos joku on it­ke­nyt näl­kää, vä­syä tai kak­ka­vaip­paa tai isä ja äi­ti tius­ki­nut riit­tä­mät­tö­myyk­sis­sään, tie­dän, et­tä naa­pu­ri­vau­nun ik­ku­na­ver­hon ra­os­ta ei ole tir­kis­tel­lyt ar­vos­te­le­va, vaan ym­mär­tä­vä ja myö­tä­tun­toi­nen kat­se.

Tä­män vuok­si ha­lu­an vuo­si vuo­del­ta näh­dä läh­te­mi­sen vai­van. Tämä on mi­nun jouk­ko­ni, jo­hon saan kuu­lua sel­lai­se­na kuin olen. Ko­kea va­paut­ta ja us­ko­mi­sen iloa.

Oi, jos­pa tänä ke­sä­nä taas!