Sei­son pei­lin edes­sä ja yri­tän ol­la nais­ten­leh­tien oh­jei­den mu­kai­ses­ti tyy­ty­väi­nen it­see­ni. Edes­tä­päin me­nee, jos vä­hän sil­mi­ään si­ris­tää, mut­ta si­vu­a­sen­non ot­ta­es­sa al­kaa vä­hän kiu­kut­taa. Mis­sä on se ki­van ka­poi­nen vyö­tä­rö­lin­ja, jon­ka haa­veis­sa­ni piir­sin ma­ha­ni si­vuun vii­mei­sil­lä­ni nuo­rim­mais­ta odot­ta­es­sa­ni? Ei ai­na­kaan pei­lin raa­mien si­sä­puo­lel­la. Pei­li­ku­va­ni näyt­tää en­nem­min­kin sil­tä, et­tä syn­ny­tys jäi pa­has­ti kes­ken.

Uu­vut­taa aja­tus, et­tä asi­al­le on pa­kos­ta teh­tä­vä jo­tain. Jo ihan oman ter­vey­den ja it­se­tun­non­kin ta­kia täy­tyi­si saa­da jäl­leen ker­ran pa­ri­kym­men­tä ras­kau­sai­ka­na ker­ty­nyt­tä ki­loa pois. Ei­vät­kä ne läh­de it­sek­seen pon­te­val­la­kaan aja­tus­työl­lä tai tah­don­voi­mal­la, vaik­ka ne niin ko­vin hel­pos­ti ja mu­ka­vas­ti yl­le­ni hii­pi­vät. Niin hel­pol­ta tun­tu­va nyrk­ki­sään­tö, ku­lut­taa enem­män kuin syö­dä, on hel­pom­min sa­not­tu kuin teh­ty ai­na­kin mi­nul­le.

Tuo ras­kau­sa­jan pai­non­nou­su on it­sel­le ai­ka rank­ka jut­tu hy­väk­syä. Ki­lo­ja kun vain tu­lee. Tun­tuu kuin eli­mis­tö­ni muut­tui­si isok­si ki­loi­mu­rik­si, joka vain kiih­dyt­tää imu­te­ho­aan ras­kaus­viik­ko­jen ede­tes­sä. En ole käy­nyt kuu­den nuo­rim­man lap­se­ni ras­kau­sa­jan äi­tiys­neu­vo­las­sa edes pun­ta­ril­la, kos­ka sii­tä tu­lee vain ah­dis­tus. Tu­lee pai­nei­ta pu­keu­tua edel­lis­ker­taa ke­vy­em­min ja käy­dä mon­ta ker­taa ves­sas­sa. On mi­nua kyl­lä koi­tet­tu pun­ta­ril­le hou­ku­tel­la, mut­ta olen ter­vey­den­hoi­ta­jal­le ke­hu­en to­den­nut neu­vo­lan ole­van ai­van lois­ta­va, va­paa­eh­toi­nen pal­ve­lu, jota käy­tän toki mie­lel­lä­ni, mut­ta jos­ta jä­tän käyt­tä­mät­tä sen äi­din pun­ni­tu­so­suu­den. Mie­les­tä­ni her­käs­sä ti­las­sa ole­vaa ai­kuis­ta ih­mis­tä ei oi­kein voi pa­kot­taa vaa'al­le, jos se tun­tuu pa­hal­ta. Ei­kä ter­vey­den­hoi­ta­ja jak­sa mi­nua nos­taa­kaan, jo­ten hy­vin ovat tyy­ty­neet pää­tök­see­ni, lää­kä­rei­tä myö­ten.

Tai­sin odot­taa kol­mat­ta las­ta poh­joi­ses­sa asu­es­sam­me, kun erääl­lä neu­vo­la­käyn­nil­lä mi­nua oli ter­vey­den­hoi­ta­jan li­säk­si vas­tas­sa nuo­ri mies. Suo­rit­ti siel­lä opin­toi­hin­sa kuu­lu­vaa har­joit­te­lu­aan ja on­nek­seen sai teh­tä­väk­seen pun­ni­ta mi­nut. Vaa­ka oli sel­lai­nen van­ha­nai­kai­nen vaa­ka, jos­sa pai­no­vi­pu lai­tet­tiin en­sin ar­vi­ol­ta jo­hon­kin ki­lo­mää­rään ja sen jäl­keen siir­rel­tiin sit­ten oi­ke­aan suun­taan, kun­nes vaa­ka oli ta­sa­pai­nos­sa.

Poi­ka­rauk­ka yrit­ti kyl­lä kaik­ken­sa. Kat­soi neu­vo­la­kor­tis­ta edel­li­sen lu­ke­man ja lait­toi koh­tuul­li­sek­si ar­vi­oi­man­sa gram­ma­mää­rän pääl­le. Pie­leen meni. Vä­hän ker­ras­saan pu­nan nous­tes­sa kas­voil­leen li­sä­si suun­taa oi­ke­al­le, vai­vih­kaa yrit­ti to­pa­ta vaa­ka­pal­kin keik­ku­mis­ta etu­sor­mel­laan, mut­ta ei se aut­ta­nut. Suu­rem­pia ki­lo­mää­riä vaa­ti vipu ai­na vaan. Minä sit­ten hel­lyin ja sa­noin, et­tä koi­ta­pa kuu­le lait­taa vie­lä kilo. Lait­toi, ja puo­lik­kaan sit­ten vie­lä pääl­le, ja sai oi­ke­an lu­ke­man. Poi­ka oli lo­pus­sa ihan pu­nai­nen, vaik­ka ei kai hä­nen mi­nun pai­no­a­ni oli­si tar­vin­nut no­los­tel­la.

Eräs lää­kä­ri ker­ran tuu­mi, et­tä rou­van ras­kaus on su­ju­nut hy­vin ja pai­no­a­kaan ei ole tul­lut. To­te­sin, et­tä on­han sitä tul­lut, jo pit­käs­ti yli 20 ki­loa. Häm­mäs­tyi ja sa­noi, et­tä ei­hän se nyt ole mil­lään mah­dol­lis­ta. Kun neu­vo­la­kort­ti to­dis­ti mas­san oi­ke­ak­si, tui­jot­ti mi­nua to­vin jos toi­sen­kin lää­ke­tie­teel­li­nen mie­len­kiin­to sil­mis­sään. To­te­si sit­ten, et­tei tuol­lai­nen pai­non­nou­su näin ly­hy­es­sä ajas­sa oi­kein ole mah­dol­lis­ta, kun se ei kuu­lem­ma pääl­le­päin näy. To­te­si vie­lä, et­tä kuu­lun sii­hen har­vi­nai­seen ih­mis­ryh­mään, joil­la tur­po­aa nilk­ko­jen li­säk­si myös si­sä­e­li­met.

Voi kun mi­nua nau­rat­ti. Si­sä­e­li­met! Poh­din, et­tä en­sim­mäis­tä ker­taa kuu­len rei­sien kuu­lu­van si­sä­e­li­miin. Mut­ta toi­saal­ta, nyt ihan lää­kä­rin di­ag­noo­sil­la, mi­nul­la on ai­na­kin ras­kau­sai­ka­na suu­ri sy­dän. Li­säk­si lää­kä­ri se­lit­ti va­kuut­ta­vas­ti täl­lai­sen pai­non­nou­sun ole­van myös hor­mo­naa­lis­ta ja ai­neen­vaih­dun­ta­ni jo­ten­kin muut­tu­van ras­kau­den ta­kia, ja mie­lel­lä­ni sen­kin se­li­tyk­sen hy­väk­syn. Kuu­los­ti niin pä­te­väl­tä. Ra­kas mie­he­ni oli kyl­lä sitä miel­tä, et­tei suk­laa­ta en­nen ole hor­mo­neik­si kut­sut­tu, mut­ta hän ei ole­kaan lää­kä­ri. Ra­ken­nus­puo­len ih­mi­siä.

Lo­ka­kuus­sa saim­me ai­van ihas­tut­ta­van poi­ka­sen per­hee­seem­me ja nyt to­si­aan al­kaa ol­la jäl­leen se ti­lan­ne, et­tä kah­des­tois­ta pai­non­pu­do­tu­su­rak­ka on taas aloi­tet­ta­va. Ei niin mu­ka­vaa, mut­ta sil­ti täy­tyi taas teh­dä se kai­kis­ta tym­pein uu­den­vuo­den­lu­paus Ter­veel­li­ses­tä Elä­mäs­tä. On­nek­si mie­les­sä­ni kuu­luu edel­leen ne­li­vuo­ti­aa­ni ser­kul­leen to­te­a­mat sa­nat su­ku­juh­lis­sa: ”Meil­lä kaik­ki muut on lai­huuk­sia pait­si äi­ti”. Ei se lou­kan­nut. Ei se tun­tu­nut pa­hal­ta. Ihan tosi ei. Se vain vah­vis­ti. Kyl­lä on niin, et­tä lai­hak­si täs­sä ei edes tar­vit­se pääs­tä, mut­ta ole­mas­sa ole­viin vaat­tei­siin oli­si oi­kein mu­ka­va so­pia. Nii­tä­hän kaa­pis­sa on­kin mo­nen ko­kois­ta, nai­sen jo­kai­seen elä­män­vai­hee­seen. Toi­vot­ta­vas­ti tut­tua teil­le muil­le­kin.

Vuo­den en­sim­mäi­sel­lä kä­ve­ly­len­kil­lä top­pa­hou­sut oli­vat niin tiu­kat, et­tä vii­den ki­lo­met­rin lenk­ki ti­pu­as­ke­lin ei suo­ras­taan nos­ta­nut lii­kun­ta­fii­lis­tä pil­viin. Mut­ta sii­tä­kään ei au­ta ol­la vi­hai­nen kuin it­sel­le, ei se top­pa­hou­su­jen vika tie­ten­kään ol­lut. Jos­pa sai­sin ve­det­tyä ne koh­ta toi­sen­kin ker­ran pääl­le­ni.

Olen mon­ta ker­taa aja­tel­lut sitä Ar­lan mai­to­purk­kien kyl­jes­sä ai­ka­naan lu­ke­nut­ta slo­ga­nia: ”Jo­kai­ses­sa meis­sä asuu pie­ni leh­mä”. Ihan oi­ke­as­ti ajat­te­len, et­tä mi­nun si­säl­lä­ni asuu edel­leen se sama Satu, joka ylä­as­te- ja lu­ki­oi­äs­sä hä­pe­si lonk­ka­lui­taan. Tie­dät­te­hän, nii­tä pal­lu­koi­ta tuos­sa vyö­tä­rön seu­tu­vil­la, kun ne nä­kyi­vät muka lii­an hy­vin. Voi kuin­ka iloi­nen ih­mi­nen nyt oli­sin, jos ne edes tun­ti­sin suu­rem­min kai­ve­le­mat­ta!

Sen si­säl­lä­ni asu­van Sa­tun ta­kia en siis tun­ne ny­kyis­tä pei­li­ku­vaa­ni omak­se­ni. Ha­lu­an kui­ten­kin lä­hem­mäk­si ori­gi­naa­lia it­se­ä­ni, jo­ten olen pyy­tä­nyt ih­mi­siä kan­nus­ta­maan mi­nua täs­sä pro­jek­tis­sa. Kan­nus­tus­ta ja tu­kea pyy­sin ker­ran mie­hel­tä­ni­kin, kos­ka tie­sin oman heik­kou­te­ni ja sor­tu­mis­vaa­ro­ja tu­le­van eteen. Pyy­sin, et­tä jos jos­kus mei­naan lyö­dä her­kut naa­maan ja hans­kat tis­kiin, hän tu­ki­si mi­nua. Hän lu­pa­si. Tie­ten­kin. Ei­kö ole iha­na!

Jos­kus se odo­tet­tu tiuk­ka paik­ka tu­li­kin ja pyy­sin mies­tä­ni tuo­maan kau­pas­sa käy­des­sään mi­nul­le jo­tain hy­vää. Geis­ha suli jo kie­le­ni pääl­lä mie­li­ku­vis­sa­ni, kun odo­tin hän­tä ko­tiin. Voi­net­te us­koa pet­ty­myk­se­ni mää­rää, kun sain tu­li­ai­sik­si lan­tun. Sil­loin ei kyl­lä nau­rat­ta­nut, mut­ta nyt nau­rat­taa.

”Lant­tu on hy­vää”, to­te­si rak­kaa­ni. On­han se. Ja ter­veel­lis­tä.