Lap­si­per­heen etei­nen on tut­tu paik­ka mo­nil­le ih­mi­sil­le. Se har­vem­min muis­tut­taa si­sus­tus­leh­den si­sään­käyn­tiä, jos­sa ken­kä­hyl­lyl­lä on kah­det merk­ki­ken­gät so­mas­ti vie­rek­käin ja aja­ton Ra­ti­an puu­ark­ku va­rat­tu­na hen­ka­ri­tan­gon al­le lo­puil­le las­ten kau­si­ken­gil­le. Ar­kun vie­res­sä on eh­kä äi­din puh­toi­set, kel­tai­set kump­pa­rit tuo­mas­sa pien­tä vä­rin­pil­kah­dus­ta muu­ten niin vaa­le­aan ja toi­mi­vaan etei­seen.

Iha­nan ku­van si­sus­tus­leh­ti maa­laa. Kyl­lä sel­lai­nen etei­nen kel­pai­si it­sel­le­ni­kin. Ko­vin mo­nen to­del­li­suut­ta se ei kui­ten­kaan tai­da ol­la.

Ta­lom­me ra­ken­nus­vai­hees­sa kyl­lä haa­vei­lin pää­o­ven yh­tey­des­sä ole­vas­ta läm­pi­mäs­tä kuis­tis­ta, joka oli­si tar­koi­tet­tu vain ai­kui­sil­le ja vie­rail­le. Sa­tun­nai­set ovel­le pii­pah­ta­vat ih­mi­set nä­ki­si­vät en­sim­mäi­se­nä siis­tin etei­sen. Las­ten kul­ku si­säl­le kä­vi­si ko­din­hoi­to­huo­neen kaut­ta – sin­ne­hän ei vie­rail­la ole usein­kaan asi­aa. Näin vie­rail­le­syn­tyi­si kä­si­tys, et­tä meil­lä on siis­tiä ta­lon pe­ru­koil­la­kin ja minä sai­sin ilon sii­tä, et­tä he noin mu­ka­via mie­les­sään luu­li­si­vat.

Käy­tän­nös­sä­hän tämä kuis­tim­me oi­ke­as­sa elä­mäs­sä tar­koit­taa meil­lä sitä, et­tä las­ten ul­ko­kamp­peet ovat kyl­lä siel­lä ko­din­hoi­to­huo­nees­sa, mut­ta ken­gät kuis­til­la. Lap­set kul­ke­vat sen kaut­ta ul­koa si­säl­le, las­ten ta­paan pot­kais­ten ken­kän­sä sin­ne, min­ne ne nyt sat­tu­vat osu­maan. Kun lap­sia ja las­ten ka­ve­rei­ta kul­kee tuos­ta pää­o­ves­ta ai­ka pal­jon, on nii­tä ken­ki­ä­kin etei­ses­säm­me usein kii­tet­tä­vän lu­kui­sa mää­rä.

Yli­mää­räi­siä ken­kiä sit­ten ke­rään jat­ku­vas­ti kai­na­loo­ni ja kan­nan oi­ke­aan osoit­tee­seen. Usein myös ko­men­te­len lap­sia ke­räi­le­mään oman erän­sä ja vie­mään pai­kal­leen.

Jos­kus jot­kut ken­gät ei­vät mei­naa löy­tää paik­kaan­sa. Vii­me syk­sy­nä etei­seen il­mes­tyi­vät saap­paat, jot­ka sai­vat mi­nut hil­jai­sek­si.

Ne oli­vat sel­lai­set ti­laa vie­vät, jot­ka pis­ti­vät sil­mään jo­kai­sel­la vil­kai­sul­la. Tun­tui­vat ole­van hai­tol­la. Ei­vät mah­tu­neet mil­lään pen­ki­na­lus­ko­rei­hin pii­loon ja tun­tui­vat kas­va­van jat­ku­vas­ti ko­koa.

Saap­paat oli­vat ai­toa nah­kaa, mus­tat. Hie­not. Sel­väs­ti nii­tä oli pal­jon käy­tet­ty. Ne oli­vat muo­vau­tu­neet mu­ka­vik­si, sel­lai­sik­si, jot­ka hel­pos­ti ve­tää jal­kaan niin kaup­paan kuin kir­jas­toon­kin men­nes­sä. Vä­hän mi­nua oi­ke­as­taan hu­vit­ti­kin se oi­ke­an ja­lan ken­gän lii­ka­var­paan pul­lis­tu­ma, ai­van kuin jois­sain omis­sa­ni­kin. Läm­pi­mät, mu­ka­vat, vil­la­vuo­ri­kin. Laa­duk­kaas­ti ku­lu­neet.

Olin kom­pas­tu­nut nii­hin jo use­as­ti, mut­ta ai­na unoh­din nii­den ole­mas­sa­o­lon ar­jen kii­rees­sä. En eh­ti­nyt kek­siä niil­le sitä kuu­lui­saa omaa paik­kaa, sil­lä oli­han meil­lä me­nos­sa elä­mäs­sä mel­koi­nen vuo­si. Sel­lai­nen oi­kea ruuh­ka­vuo­sien juh­la­vuo­si: Oli rip­pi­juh­lat. Oli esi­kois­ty­tön kih­la­jai­set ja häät­kin. It­se täy­tin nel­jä­kym­men­tä, tun­sin jo it­se­ni van­hak­si. Li­säk­si odo­tin kah­det­ta­tois­ta las­tam­me, joka syn­tyi­kin lo­ka­kuus­sa. Vie­tim­me pie­nen poi­ka­sen ris­ti­äi­set ja oli pal­jon tut­tua suur­per­heen ar­kea.

Jos­sain vai­hees­sa mi­nun oli lo­pul­ta pak­ko ot­taa nuo ken­gät ihan asi­ak­si ja tut­kia merk­kiä. Muis­tan päi­vän­kin. Se oli ris­ti­äis­vii­kol­la, hie­man töi­se­vä­nä het­ke­nä. Pel­kä­sin jo aa­vis­ta­va­ni, kuka ne omis­taa, kuka oli ne tie­toi­ses­ti etei­seen unoh­ta­nut.

Ne oli­vat Uu­den Blo­gis­tin Saap­paat. Mi­nun saap­paa­ni. Mi­nun nä­köi­set, mut­ta sil­ti vie­raan oloi­set.

Mie­les­sä­ni vä­läh­ti huo­li – ne ei­vät tun­tu­neet­kaan ke­veil­tä, vaik­ka jos­kus niis­tä olin­kin vä­hän haa­veil­lut. Ihan ah­dis­ti aja­tus noi­hin saap­pai­siin as­tu­mi­ses­ta ja nii­den täyt­tä­mi­ses­tä. Osai­sin­ko edes kä­vel­lä niil­lä kom­pu­roi­mat­ta? Mie­tin, et­tä me­nee­kö mi­nun kaik­ki huo­mi­o­ni var­pai­den kip­ris­te­lyyn ja saap­pai­den pi­tä­mi­seen ja­lois­sa, nä­ki­sin­kö edes eteen­päin. Tai tun­tui­si­vat­ko ken­gät niin epä­mu­ka­vil­ta, et­ten edes ha­lu­ai­si käyt­tää? Ar­vos­te­li­si­vat­ko muut mi­nua, mie­les­sään tai ää­neen toi­sil­le, et­tä mi­ten se keh­taa­kin noi­ta käyt­tää, ihan nolo on ja sen toi­sen ja­lois­sa ne oli­vat pal­jon pa­rem­mat.

Mo­nen­lai­set aja­tuk­set ris­tei­le­vät mie­les­sä. Pääl­lim­mäi­se­nä aja­tus sii­tä, an­ne­taan­ko sit­ten­kään sa­no­ja. En­täs jos pää­hä­ni aset­tuu py­sy­vä tyh­jyys ja pa­pe­ri py­syy edes­sä­ni ai­van puh­taa­na? Mis­tä am­men­nan it­sel­le­ni ja lu­ki­joil­le­ni, jos pääs­sä hu­mi­see ja mie­leen tu­le­vat vain las­ten nuha-asi­at, ker­hol­ta tul­lut kol­mas täi­tie­do­te tai jon­kun lap­sen pul­la­per­jan­tai­hin teh­tä­vä pii­rak­ka?

Ketä kum­maa ne voi­si­vat kiin­nos­taa? Jo­kai­sel­la on ihan omat nu­han­sa, täin­sä ja pul­la­per­jan­tain­sa.

Olin päät­tä­nyt jo luo­vut­taa ja pa­laut­taa saap­paat. Ei­kö­hän niil­le hel­pos­ti löy­tyi­si pa­rem­pi­kin omis­ta­ja.

Aje­lin ha­ke­maan yh­tä las­ta es­ka­ris­ta, kyy­dis­sä kak­si tyt­tös­tä ja vau­va. Hil­jai­nen lau­le­lu kes­keyt­ti aja­tuk­se­ni ja kor­va­ni ta­voit­ti ta­ka­pen­kil­tä ne­li­vuo­ti­aan lau­le­li­jan vies­tin. Hän lau­loi ähi­se­väl­le vau­val­le loh­du­tus­lau­lua, kun tut­ti ei kel­van­nut.

”Ei kau­as pie­noi­nen kar­kaa, sun tur­vas yö­va­lo on”, lau­le­li nei­ti her­käl­lä ää­nel­lään ihan omal­la sä­ve­lel­lä ja sa­noil­la. Lau­lu jat­kui, mut­ta jat­koa en muis­ta, aja­tuk­se­ni ju­miu­tui­vat tuo­hon lau­see­seen.

Tuu­min, et­tä oli­si­ko tämä vas­taus mur­hee­see­ni. Jos omat sa­nat tun­tu­vat ole­van ka­dok­sis­sa, kyl­lä nuo lap­set aut­ta­vat. Tuo­kin niin suo­ma­lai­nen mie­len­mai­se­ma. Sa­la­pe­räi­nen, herk­kä, hu­vit­ta­va ja eh­kä vä­hän ma­sen­ta­va­kin. Ei au­kea, mut­ta he­rät­tää tun­teen. Ei­kö­hän nois­ta läh­tö­koh­dis­ta joku blo­gi­teks­ti saa­da ai­kaan sil­loin täl­löin, täy­tyy vain pi­tää kor­vat avoi­mi­na.

Ja huo­leh­tia, et­tä ken­gät py­sy­vät käyt­tö­kun­toi­si­na.