Marja-Terttu Komulainen
Kulkiessani lämpimänä kesäpäivänä kaakkoissuomalaisessa maalaismaisemassa korviini kantautui äkkiä vaimeaa linnun ääntä. Laulajan täytyi olla jossakin kauempana, sillä muistan kuulleeni laulun aiemmin paljon voimakkaampana. Kaikessa yksinkertaisuudessaan laulu kuulosti tällaiselta: "Rääk – rääk, Rääk – rääk…" Ruisrääkkä!
Laulajaa en nähnyt – enkä olisi luultavasti sitä ulkonäön perusteella tunnistanutkaan. Se on nimittäin taitava kätkeytymään.
Vuosia sitten minulla oli tilaisuus kuunnella ruislinnun ääntä lähietäisyydeltä. Tein remonttia kamarin seinäpintaan. Koetin saada mahdollisimman paljon näkyville kaunista, alkuperäistä kukkatapettia, jonka päälle oli vedetty vaalea maalikerros.
Linnun ääni kuului aitan takaa, pellon reunasta. Se lauloi, minä raaputin.
"Rääk – rääk" ja "Raap – raap" toistuivat lukemattomia kertoja – kestihän samanaikainen työrupeamamme yli puoliyöhön. Laulaja jäi silläkin kertaa näkymättömiin.
Käsiini osui Lutherin Vähä katekismus vuodelta 1978. Yllättäen löysin siitä kohdan, jossa mainittiin tiede ja taide. Lainaan kappaleen oppi-isämme tekstistä:
"Jumala on luonut ihmisen sellaiseksi, että hän tahtoo pysähtyä tarkastelemaan ja tutkimaan ihmiselämää. Tällaista tutkimista sanotaan tieteeksi. Tiede on jatkuvasti kehityksen alainen.
Jumala on antanut ihmiselle myös kyvyn nähdä ja tajuta kauneutta. Kauneuden ilmaisemista havainnollisessa muodossa sanotaan taiteeksi.
Meidän on käytettävä näitä lahjoja niin, etteivät ne johdata meitä ylpeyteen ja aistillisuuteen, vaan että ne synnyttävät meissä nöyrää ja kiitollista mieltä elämän antajaa kohtaan ja edistävät Jumalan kunniaa."
Kiitos konsertistasi, kesän laulaja. Omistin sen itselleni.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys