Markku Kamula
Samaan aikaan kun lähestymme juhlaa, jossa muistamme uskossa pois nukkuneita läheisiämme, mainoslehdet ja some täyttyvät halloween-tavaroiden kaupasta ja party-ilmoituksista. Tarjolla on naamareita, pukuja, koristeita, ruokaa ja juomaa ja kaikenlaista rekvisiittaa. Haamut, pääkallot, paholaiset ja luurangot ovat tyypillistä kuvastoa. Irvistäviksi kasvoiksi leikatut, lyhdyillä valaistut kurpitsat tai niiden kuvat loistavat pimeässä kotien portailla.
Jo ennen kristinuskon saapumista Suomeen syksyn katsottiin loppuvan lokakuussa ja talven alkavan marraskuussa. Näiden kuukausien taitekohtaan liittyi maanhaltijan eli Kekri-jumalan kunniaksi vietetty juhlajakso. Isännät kävivät karjakauppaa ja kutsuivat torpparinsa kekriaterialle. Palvelusväki pääsi pitkän työjakson jälkeen vapaalle ja mahdollisesti etsimään uutta palvelustaloa. Kekrinä myös muisteltiin esi-isiä ja ennustettiin tulevaa. Henkien ja vainajien uskottiin liikkuvan maan päällä kekrin aikaan.
Etelämpänä Euroopassa kekrin vastine on ollut halloween. Uskomusten mukaan luonnon kuihtuessa ja kuollessa henget olivat liikkeellä ja saattoivat houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen, ja niiden karkottamiseksi asumusten ympärillä poltettiin kokkotulia.
Nämä asia tulivat mieleeni pyhäinpäivän lähestyessä. Mietin, kuinka kristinusko on vaikuttanut Suomen kansanperinteeseen, kulttuuriin ja lainsäädäntöön lähes tuhannen vuoden aikana. Mietin tieteeseen ja ismeihin nojautuvaa nykyihmistä, mietin uuspakanuuden nousua, mietin maallistumista. Mietin, miten ne ovat murtaneet kristinuskon tuomaa vaikutusta viimeisen sadan vuoden aikana.
Mietin irvistävien kurpitsoiden aikana, että Jumalakielteisyys tarkoittaa myös paholaiskielteisyyttä – sitä, että persoonallisen pahan olemassaoloon ei uskota. Halloweenia pilajuhlana viettävät ihmiset nauravat paholaiselle, jota heidän mielestään ei ole olemassa. Ymmärtävätkö he, että kun he tekevät paholaisesta naurettavan, paholainen nauraa heille? Onko käynyt niin, että maallistumisen myötä myös Saatanasta on tehty kesy satuhahmo? Missä sanottiinkaan niin, että nyt on rauha ja ei mitään hätää? Taitaa olla Tessalonikalaiskirjeessä.
Mietin, että näinkö se maallistuminen ja Jumalan sanasta irtaantuminen etenee. Siis sillä tavalla, että ensin tulee pieniä asioita, kuten kaupan aukiolo sunnuntaina, harmiton halloween-juhla ja joogavalmentajan kivalta kuulostava kertomus Äiti Maasta? Ihmisten käveleminen näiden asioiden ohi olkiaan kohauttaen, koska kaikkihan niin tekevät, eikä tästä näytä itselle mitään vahinkoa olevan? Ja jos joku kysyy, että mitä ja miksi, niin vastakysymys voi olla: ”Sanoiko Jumala todella niin?”
Ja sitten kehityksessä tulee seuraavia portaita, joissa pitäisi itse ottaa kantaa ajankohtaiseen asiaan työpaikalla, koulussa tai kaupan pihalla. Ihminen sanoo, että minulle on aivan sama – omapahan on asiansa ja jokainen on oman onnensa seppä. Toinen ihminen sanoo, että minä olen aina elänyt siististi enkä ole varastanut enkä tappanut. Kaikkihan on silloin hyvin. Kolmas ihminen sanoo, että pääasia, että on rauha ja hyvä olla, ei kannata vaivata mieltään millään vaikeilla asioilla. Tehdään työmme ja nautitaan elämästä! Ja niin ihmisistä muodostuu yhteiskunta, jossa yksilöt peilailevat toisiaan ja kuuntelevat, mitä muut sanovat. Ja useimmat koettavat olla siinä jotenkin niin, että ei olisi häiriöksi ja saisi olla itsekin rauhassa.
Ja sitten tulee vielä visaisempia asioita, joita nousee esille uutisissa ja ajankohtaisissa keskusteluissa. Sellaisia kysymyksiä, kuten: Onko Jumalan pilkkaaminen rikos? Saako ihmisen elämän päättää, jos ihminen itse sitä pyytää? Saako koulussa pitää uskonnollista aamunavausta? Saako uskostaan puhua julkisesti? Saako syntiä sanoa synniksi? Eikö huumeiden käyttäjille pitäisi olla omat tila ja ehkäisyn ilmaista, että kaikilla olisi hyvä olla? Ja sitten jokaisen ihmisen pitäisi päättää, että ketkä näistä asioista päättävät. Ja niiden päättäjien pitäisi päättää niistä lakipykälistä, joilla säädetään niistä asioista, joiden mukaan ja kanssa eletään. Ja kun katsotaan yleistä mielipidettä ja mielipidetiedustelua, niin totta kai pitää olla nykyaikainen ja unohtaa vanhat pölyttyneet jutut. Ja siellä yksi ja toinenkin porukka sanoo, että ei näitä enää muuteta, kun on tähän asti päästy. Juna meni jo. Niin sanovat monet ja luovuttavat taistelun.
Pyhäinpäivän alla ajattelen, että ei se juna kuitenkaan vielä mennyt. Monet niistä, joita pyhäinpäivänä muistamme, elivät ennen suruttomina ja huolettomina nauttien estoitta kaikista ajan ulottuvuuksista. He nauroivat sekä Jumalalle että sielujen viholliselle, kunnes Jumala herätti heidät tutkimaan tuntoaan ja huomaamaan mahdottomuutensa rajattoman ikuisuuden edessä. He saivat kuulla armollisen kutsun ja ottivat sen vastaan ja nyt he ovat voittajia.
Vieläkään maailma ei ole valmis, ovet Jumalan valtakuntaan ovat vielä auki. Siksi emme vaivu epätoivoon ja lakkaa uskomasta, toivomasta ja rakastamasta.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys