Mar­ja-Tert­tu Ko­mu­lai­nen

Lu­ki­os­sa ol­les­sa­ni ylei­nen his­to­ria ei ol­lut vah­vim­pia puo­li­a­ni. Lop­pu­tent­tien ai­ka­na his­to­ri­an osaa­mis­ta­ni voi­si ku­va­ta kuin hei­koil­la jäil­lä ole­mi­sek­si. En siis kuu­lu­nut nii­hin on­nel­li­siin, joil­le his­to­ri­an laa­jat ko­ko­nai­suu­det sel­vi­si­vät lop­pu­tent­tiin lu­kies­sa.

Suh­tee­ni lä­hi­his­to­ri­aan on pal­jon luon­te­vam­pi. Oi­ke­as­taan se on al­ka­nut elää mi­nul­le vas­ta myö­hem­min, muis­tel­mien ja elä­män­ker­to­jen kaut­ta. Niis­sä pää­o­saa ei­vät saa suu­ren maa­il­man ta­pah­tu­mat, vaan lu­ki­jan em­pa­ti­aa ke­rää­vät sy­vim­mät yk­si­löi­den, per­hei­den ja yh­tei­sö­jen koh­ta­lot.

Olen lu­es­kel­lut ter­vey­den­huol­los­sa toi­mi­nei­den hen­ki­löi­den muis­tel­mia. Eräs mie­len­kiin­toi­sim­mis­ta on mie­les­tä­ni An­na-Lii­sa Sjög­re­nin Sy­dän­lää­kä­ri muis­te­lee. Kos­ket­ta­via ja pai­koin rie­mas­tut­ta­via ovat muun mu­as­sa kun­nan­kä­ti­löi­den elä­män­ma­kui­set muis­tel­mat. Tai run­sau­den­sar­vek­si mai­nit­tu äi­din­kie­le­no­pet­ta­ja Tert­tu Tu­pa­lan muis­tel­ma­te­os Oi min­ne loit­to­nit­te päi­vät.

Mui­den mu­as­sa noi­den kir­jo­jen si­vuil­ta olen löy­tä­nyt tie­toa it­se­ä­ni kiin­nos­ta­vis­ta ai­heis­ta:

– Mil­lais­ta oli kun­nan­kä­ti­lön työ 1900-lu­vun köy­hi­nä mut­ta lap­si­rik­kai­na vuo­si­na? tai

– Mil­lais­ta oli elää pak­kas­tal­vea ko­me­al­ta näyt­tä­väs­sä mut­ta kyl­mäs­sä pap­pi­las­sa, jos­sa puu­tet­ta oli ajoit­tain ruu­as­ta­kin? tai

– Mil­lai­sia oli­vat 1800-lu­vun näl­kä­vuo­det?

Olem­me ikä­to­ve­rei­de­ni kans­sa jos­kus har­mi­tel­leet, et­tä em­me ai­ka­naan osan­neet ky­syä van­hem­mil­tam­me tai muil­ta ikäih­mi­sil­tä men­nei­den ai­ko­jen asi­ois­ta ja ta­pah­tu­mis­ta ja sii­tä, mi­ten he jak­soi­vat kes­tää kai­ken sen, min­kä jou­tui­vat koh­taa­maan: pe­lot, suu­ret me­ne­tyk­set ja muut vai­keu­det.

Kir­jas­sa Täs­sä aut­toi Her­ra ker­ro­taan elä­väs­tä us­kos­ta ja tur­vas­ta Ju­ma­lan joh­da­tuk­ses­sa vai­kei­na­kin ai­koi­na.

”Sun kä­tes, Her­ra, voi­mak­kaan

suo ol­la tur­va Suo­men­maan

niin so­das­sa kuin rau­has­sa

kuin mur­heen, on­nen ai­ka­na.”

(VK 577:1)