An­na Ma­ju­ri

Is­tun Rans­kas­sa yli­o­pis­ton kir­jas­tos­sa ja ajau­dun miet­ti­mään men­nyt­tä ja tu­le­vaa. Poh­din­ta­ni kes­keyt­tää il­moi­tus pu­he­li­men näy­töl­lä. What­sApp-ryh­mäs­sä on huo­no­ja uu­ti­sia, yh­den ys­tä­vän veli on kuol­lut. Ryh­mä täyt­tyy no­pe­as­ti vies­teis­tä, jois­sa toi­vo­te­taan Ju­ma­lan siu­naus­ta ja rau­haa kuol­leen sie­lul­le. Suu­rin osa ryh­män ka­ve­reis­ta on mus­li­me­ja. Li­sään omat osa­not­to­ni ja lai­tan het­ken pääs­tä kä­det ris­tiin: “Ju­ma­la au­ta ym­mär­tä­mään, mik­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan jouk­ko on niin pie­ni.”

Olen ta­van­nut ih­mi­siä mo­nis­ta eri kult­tuu­reis­ta, mais­ta ja maa­no­sis­ta. Yl­lät­tä­vän usein ja yl­lät­tä­vän no­pe­as­ti kes­kus­te­lut ovat kään­ty­neet sii­hen, mil­tä ke­nen­kin si­säi­nen maa­il­ma näyt­tää. Us­ko, tai se, et­tei us­ko mi­hin­kään, on vas­taus mo­neen ky­sy­myk­seen. Kes­kus­te­luis­sa olem­me to­den­neet, mi­ten us­ko saa ih­mi­sis­sä ai­kaan hy­vää: se ko­ko­aa us­ko­vai­set yh­teen, an­taa tar­koi­tuk­sen elä­mäl­le ja ke­hot­taa mei­tä koh­te­le­maan hy­vin toi­si­am­me. Kes­kus­te­lui­hin on mah­tu­nut mu­kaan myös se, mi­ten us­kon­non var­jol­la voi­daan ai­heut­taa maa­il­maan pal­jon pa­haa.

Kes­kus­te­lut ovat an­toi­sia ja ras­kai­ta. Us­ko on hen­ki­lö­koh­tais­ta, en­kä osaa sa­noa, kuka kes­kus­te­lu­kump­pa­neis­ta us­koo eni­ten tai vä­hi­ten. Se, mi­hin us­koo, vaih­te­lee. Omas­ta us­kos­ta pu­hu­es­sa sa­no­ja on vä­hän. Us­ko on kaik­ki, mitä mi­nul­la lo­pul­ta on: se on rau­ha elä­män ja kuo­le­man kans­sa. Mi­ten pu­hui­sin sii­tä?

Kä­ve­len ko­tiin pi­me­ne­viä ka­tu­ja pit­kin ja kuun­te­len kuu­lok­keis­ta Sii­o­nin lau­lua:

“Le­vol­le käyn nyt, Luo­ja­ni,

ar­mi­as ole suo­ja­ni.

Vuo­teel­ta jos en nou­si­si,

tai­vaa­seen ota luok­se­si.

Jos vie­lä uu­den päi­vän saan,

lap­se­nas au­ta kas­va­maan.

Var­je­le Her­ran lau­mas­sa,

siel­lä saan ol­la tur­vas­sa.

Lap­se­na hoi­da tai­va­han

kes­kel­lä vie­raan maa­il­man.

Tääl­lä jo tai­vas rin­taan luo,

nuk­kua hel­maas nyt mun suo.”

(SL 312)

Olen lau­la­nut tätä il­ta­lau­lua pa­ri­kym­men­tä vuot­ta. Sil­ti täs­sä il­ta­het­kes­sä tun­tuu kuin kuu­li­sin sa­nat en­si ker­taa. Joka päi­vä on mah­dol­li­suus kas­vaa Ju­ma­lan lap­se­na. Joka il­ta voi nu­kah­taa tur­vas­sa. Kun on kau­ka­na muis­ta us­ko­vai­sis­ta, vie­ras maa­il­ma on lä­hem­pä­nä.

Kun olin pie­ni, en­kä saa­nut un­ta, hip­sin äi­din ja isän ma­kuu­huo­nee­seen. Isä lait­toi pat­jan lat­ti­al­le ja sa­noi, et­tä ajat­te­le jo­tain mu­ka­vaa, niin uni tu­lee hel­pom­min. Ajat­te­lin usein su­vi­seu­ro­ja. Nyt, kun olen kau­ka­na ja edel­li­sis­tä su­vi­seu­rois­ta on ai­kaa, kai­puu pel­loil­le Ju­ma­lan sa­nan ää­reen on eri­lais­ta kuin ai­em­min. Ko­ro­na-ai­ka­na seu­rois­sa on tul­lut käy­tyä vä­hem­män. Ko­ro­na-ajan pit­kit­ty­es­sä on huo­man­nut, et­tä yk­sin ei jak­sa us­koa. On tul­lut huo­mat­tua myös, et­tä siel­lä, mis­sä kak­si tai kol­me ko­koon­tuu, on myös Ju­ma­la.

En­si ke­sän Su­vi­seu­rat, jos Ju­ma­la suo, et­tä ne jär­jes­te­tään, tun­tu­vat eri­tyi­sen tär­keil­tä. Epäi­lys­ten jäl­keen kai­paa evan­ke­liu­mia. Vä­li­mat­kan pääs­tä kai­paa mui­ta us­ko­vai­sia.

“Jo­kin suu­rem­pi

lem­pe­äm­pi, vii­saam­pi

las­ki etee­ni sen,

min­kä olin ka­dot­taa;

kai­ken tar­koi­tuk­sen.

Kes­kel­le se­ka­sor­toa,

pel­koa, myrs­ky­ä­vää mus­taa

il­mes­tyi käsi.

Se tart­tui mi­nun

Tai­vas­ta koh­ti ko­ho­tet­tuun

Muis­tin

Siel­lä, mis­sä hätä on suu­rin

on ai­na suu­rin voi­ma.

Siel­lä mis­sä ky­syy ki­pei­ten,

on lä­him­pä­nä myös rau­ha.

Luja ote,

kan­ta­va käsi

se muis­tut­ti luot­ta­muk­ses­ta.

Ko­ho­tin kat­see­ni

tai­vaan­ran­to­jen taa.”

(An­na Ma­ju­ri)