Tie­don­vä­li­tys ja eri­tyi­ses­ti oi­ke­an tie­don erot­ta­mi­nen vää­räs­tä kes­kus­te­lut­taa ajas­sam­me. Men­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä jon­kin tie­don to­den­pe­räi­syyt­tä saa­tet­tiin pe­rus­tel­la sil­lä, et­tä tie­to oli pai­net­tu leh­teen tai to­dis­teek­si löy­tyi va­lo­ku­va.

Tä­nään tie­däm­me, et­tä joi­den­kin tie­to­tul­vas­sa kul­ke­vien vies­tien si­säl­tö voi jo läh­tö­koh­tai­ses­ti ol­la har­haan­joh­ta­vaa. Myös va­lo­ku­vat tai vi­de­ot on voi­tu ma­ni­pu­loi­da pal­ve­le­maan lä­het­tä­jän­sä tar­koi­tus­pe­riä. Sil­ti voi sa­noa, et­tä suu­ri osa me­di­as­ta to­teut­taa ai­dos­ti pää­teh­tä­vään­sä eli vä­lit­tää to­tuu­den­mu­kais­ta tie­toa asi­ois­ta.

Raa­mat­tu ker­too, kuin­ka pari tu­hat­ta vuot­ta sit­ten Je­ru­sa­le­mis­sa liik­kui pää­si­äi­sen ai­kaan mo­nen­lais­ta tie­toa. En­nen pää­si­äis­tä ih­mis­ten kes­kuu­des­sa le­vi­si tie­to, et­tä Jee­sus oli tu­los­sa Je­ru­sa­le­miin. Pää­si­äis­juh­lan al­la moni ha­lu­si tie­tää, mis­sä Jee­sus oli tai kuka hän yli­pää­tään oli.

Jee­suk­sen vas­tus­ta­jil­la oli omat pää­mää­rän­sä tie­don suh­teen. He ha­lu­si­vat tie­toa, joka joh­tai­si Jee­suk­sen kiin­ni­ot­ta­mi­seen ja sur­maa­mi­seen. Mo­net kä­vi­vät kes­kus­te­lu­ja Jee­suk­sen kans­sa vain sik­si, et­tä voi­si­vat saa­da hä­net an­saan ja syyt­tää hän­tä. He oli­vat myös val­mii­ta le­vit­tä­mään vää­rää tie­toa Jee­suk­ses­ta.

Kes­kus­tel­les­saan Jee­sus ei kos­kaan ereh­ty­nyt sa­nois­saan. Hän pu­hui lä­het­tä­jän­sä eli Isän ni­mis­sä. Jee­suk­sen puhe si­säl­si Ju­ma­lan to­tuu­den, joka osoit­ti ih­mi­sen syn­ti­syy­den. Sa­moin Jee­suk­sen puhe si­säl­si Ju­ma­lan ar­mon, joka an­toi syn­nit an­teek­si. Jee­suk­sen esi­merk­ki osoit­taa, et­tä to­tuu­des­sa py­sy­mi­nen on kes­tä­vää.

To­tuu­des­sa py­sy­mi­nen syn­nyt­tää luot­ta­mus­ta. Val­heet ovat kuin verk­ko, jo­hon nii­den se­pit­tä­jä sot­keu­tuu yhä sy­vem­min. To­tuu­del­la on ta­pa­na tul­la esil­le en­nem­min tai myö­hem­min. Ju­ma­lal­ta ih­mi­nen ei voi kui­ten­kaan sa­la­ta mi­tään. Ju­ma­lan edes­sä ih­mi­nen myös ker­ran vas­taa elä­mäs­tään ja te­ois­taan.

Syn­ti­nen ih­mi­nen voi pyr­kiä peit­te­le­mään vää­riä te­ko­jaan. Näin toi­mi­vat ne yli­pa­pit ja van­him­mat, jot­ka lah­joi­vat roo­ma­lai­set so­ti­laat va­leh­te­le­maan Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen yh­tey­des­sä. He ha­lu­si­vat lä­het­tää mat­kaan val­heel­li­sen vies­tin, et­tä ope­tus­lap­set oli­si­vat va­ras­ta­neet Jee­suk­sen ruu­miin. Hau­dal­ta oli kui­ten­kin läh­te­nyt jo oi­kea, iloi­nen vies­ti: Jee­sus elää!

Oi­kea, to­tuu­del­li­nen vies­ti kuo­le­man val­lan voit­ta­jas­ta le­vi­si maan ja maa­il­man ää­riin. Tä­män vies­tin us­ko­jan sy­dä­mes­sä suru on jo muut­tu­nut ilok­si ja epä­toi­vo toi­vok­si.