Vil­ja Paa­vo­la

Jy­väs­ky­lä­läi­nen di­a­ko­ni Kai­sa Toi­va­nen on keit­tä­nyt työs­sään apua tar­vit­se­val­le näl­käi­sel­le jos­kus kak­si­kin an­nos­ta nuu­de­lei­ta tai teh­nyt use­am­man kink­ku­voi­lei­vän. Tä­män het­ken Suo­mes­sa yhä use­am­pi jou­tuu elin­kus­tan­nus­ten nou­sun vuok­si tur­vau­tu­maan ruo­ka-apuun ja mo­nen ah­din­gos­sa ole­van mie­li­a­la on yhä tum­mem­pi.

Suo­mes­sa on mo­nen­lais­ta näl­kää. On ruu­an näl­kää, mut­ta myös näh­dyk­si, kuul­luk­si ja koh­da­tuk­si tu­le­mi­sen näl­kää, hen­gel­lis­tä­kin.

– Mo­net sa­noo, et­tei ole kos­kaan ke­nel­le­kään pu­hu­neet sitä, mitä mi­nul­le ker­to­vat. Näen ja kuu­len sel­lais­ta, mitä mo­net ei­vät näe, ker­too jy­väs­ky­lä­läi­nen di­a­ko­ni Kai­sa Toi­va­nen.

Di­a­ko­ni­na hän ko­kee ole­van­sa myös yh­teis­kun­nal­li­sel­la nä­kö­a­la­pai­kal­la. Ruo­ka on pe­rus­tar­peis­ta en­sim­mäi­nen, ja kes­kus­te­lu ja kau­as­kan­toi­sem­pi aut­ta­mi­nen on mah­dol­lis­ta vas­ta sen jäl­keen.

Lä­him­mäi­syys tu­lee Raa­ma­tus­ta

Ää­ni on va­ro­vai­nen, kun Toi­va­nen poh­tii, kuin­ka us­ko­vais­ten­kin elä­män­ti­lan­teet vaih­te­le­vat kes­ke­nään val­ta­vas­ti. Yh­teis­kun­nal­li­set erot ja nii­den mah­dol­li­nen kas­vu kos­ke­vat kaik­kia, ei­kä ah­din­ko ai­na näy pääl­le päin. Mi­ten me pu­hum­me eri­lai­sis­ta elä­män­ti­lan­teis­ta, ih­mi­sis­tä ja ih­mis­ryh­mis­tä? Kes­kus­te­lem­me­ko eri­lais­ten ih­mis­ten kans­sa?

Yh­des­sä te­ke­mi­nen vä­hen­tää en­nak­ko­luu­lo­ja eri­lais­ten ih­mis­ten vä­lil­lä, ja se voi ol­la help­po tapa pääs­tä di­a­lo­giin. Esi­mer­kik­si rau­ha­nyh­dis­tyk­sen työ­vuo­rot voi­vat ol­la mu­ka­va tapa tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin oman “kup­lan” ul­ko­puo­lel­la.

Toi­va­sen sil­mät al­ka­vat sä­teil­lä, kun hän in­nos­tuu pu­hu­maan ar­jen di­a­ko­ni­as­ta.

– Lä­him­mäi­syys tu­lee suo­raan Raa­ma­tus­ta! Sitä ei voi ul­kois­taa. Ihan jo­kai­nen meis­tä on lä­him­mäi­nen.

Ar­jen di­a­ko­nia ra­ken­tuu myös ai­van pie­nis­tä asi­ois­ta. Se voi ol­la koh­taa­mi­sia rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä, het­ki las­ten­hoi­to­a­pua tai kaup­pa­kas­sin kan­ta­mis­ta. Se on huo­maa­mis­ta ja hy­väk­sy­viä kat­sei­ta, hy­my­jä ja nyök­käyk­siä.

– Ihan yk­sin­ker­tai­ses­ti koh­taa­mi­nen jät­tää ai­na jäl­jen, Toi­va­nen muis­tut­taa.

Ki­pi­nä syt­tyi van­hus­työs­sä

Toi­va­sen oma tie di­a­ko­nik­si kul­ki ko­et­te­le­muk­sen kaut­ta. Hän työs­ken­te­li lä­hi­hoi­ta­ja­na van­hus- ja vam­mais­puo­lel­la, kun vam­mau­tui ko­la­ris­sa, ei­kä pys­ty­nyt enää te­ke­mään fyy­sis­tä työ­tä.

Ki­pi­nä di­a­ko­nin työ­hön syt­tyi kui­ten­kin jo van­hus­työs­sä, kun hän jär­jes­ti vir­si­lau­lu­het­kiä van­huk­sil­le esi­hen­ki­lön pyyn­nös­tä. Sii­nä oli jo­ta­kin, mikä tun­tui omal­ta.

– Vir­ret pu­hut­te­li­vat myös mo­nia muis­ti­sai­rai­ta, ja jopa pu­hu­mat­to­mat van­huk­set saat­toi­vat yh­tyä mu­kaan lau­la­maan, hän ker­too.

Mo­ni­puo­li­nen ja ih­mi­sis­tä ri­kas työ Jy­väs­ky­län seu­ra­kun­nal­la tun­tuu Toi­va­ses­ta lah­jal­ta. Ku­lu­val­la vii­kol­la työ­teh­tä­viin kuu­lu­vat muun mu­as­sa di­a­ko­ni­a­lä­he­tyk­sen kä­si­työ­pii­rin ve­tä­mi­nen, kau­pun­ki­lais­ten yh­tei­sen olo­huo­neen ti­lai­suus, ko­kous oman tii­min kans­sa ja asi­a­kas­ta­paa­mi­sia.

– Mo­ni­am­ma­til­li­set pa­la­ve­rit aut­ta­vat rat­ko­maan mo­ni­mut­kai­sik­si muo­tou­tu­nei­ta vyyh­te­jä yh­des­sä asi­ak­kaan ja tois­ten am­mat­ti­lais­ten kans­sa, hän ker­too.

Toi­si­naan työ­teh­tä­viin kuu­luu myös ikäih­mis­ten synt­tä­rei­tä, su­ru­ryh­mä­työ­tä ja pop up -di­a­ko­ni­aa kä­ve­ly­ka­dul­la. Yk­si Toi­va­sen suo­si­keis­ta on per­jan­tai­nen hil­jai­suu­den het­ken päi­vys­tys kau­pun­gin­kir­kos­sa.

Ih­mis­koh­ta­lot pu­hut­te­le­vat

Moni asi­a­kas pi­tää di­a­ko­nia luo­tet­ta­va­na aut­ta­ja­na. Yh­teis­kun­nal­li­nen kri­tiik­ki ja jopa viha ei­vät koh­dis­tu hei­hin, vaan di­a­ko­ne­ja lä­hes­ty­tään ih­mi­si­nä. Niin he pyr­ki­vät­kin toi­mi­maan jo­kai­sen ih­mi­sen koh­dal­la, ih­mi­si­nä.

Mie­leen­pai­nu­vin­ta työs­sä Toi­va­ses­ta ovat­kin ih­mis­koh­ta­lot ja se, jos ih­mi­nen it­se hok­saa jo sa­noit­taa mah­dol­li­sia rat­kai­su­ja eteen­päin. Tu­ke­na työs­sä hä­nel­lä on myös rat­kai­su­kes­kei­sen te­ra­peu­tin kou­lu­tus.

Hyvä työ­yh­tei­sö ja avoin, kes­kus­te­le­va tii­mi an­ta­vat voi­maa.

– Olen myös ihan yl­ti­ö­päi­nen mu­sii­kin­ku­lut­ta­ja, ihan tuh­laan mu­siik­kia! hän nau­raa.

Us­ko tuo toi­voa

Toi­va­nen ko­kee, et­tä li­sään­ty­vän toi­vot­to­muu­den koh­taa­mi­nen ei ole li­sän­nyt omaa toi­vot­to­muut­ta.

– En tie­dä, mi­ten jak­sai­sin teh­dä tätä työ­tä, jos en oli­si us­ko­mas­sa. Us­kos­ta am­men­taa toi­voa asi­ak­kail­le­kin.

Myös työ­nan­ta­ja kan­nus­taa oman hen­gel­li­sen elä­män hoi­ta­mi­seen. Sik­si seu­rat ovat hä­nel­le sil­loin täl­löin työ­ai­kaa.

– Jos­kus esi­mies on jopa mai­nin­nut, jos olen unoh­ta­nut mer­ka­ta ne, Toi­va­nen hy­myi­lee.

Hä­nel­le on tul­lut ta­vak­si liit­tää kun­kin päi­vän asi­ak­kaat il­ta­ru­kouk­seen. Jos­kus ru­kous nou­see mie­leen työ­päi­vän ai­ka­na­kin.

Jos­kus kes­kus­te­le­maan tul­lut ih­mi­nen on ker­to­nut kuun­te­le­van­sa Yo­u­Tu­bes­ta Sii­o­nin lau­lu­ja roh­kai­suk­si. Sil­loin Toi­va­nen on saat­ta­nut ker­toa it­se­kin kuun­te­le­van­sa nii­tä. Ja kun asi­a­kas on pyy­tä­nyt evan­ke­liu­mia, tun­tuu, et­tä tai­vas on kos­ket­ta­nut maa­ta. Enem­pää hän ei voi koh­taa­mi­sis­taan ker­toa.