In­ke­ri Heik­ka­la

Po­si­ol­la pal­ve­lu­ta­los­sa asus­te­lee sa­dan vuo­den ra­ja­pyy­kin ylit­tä­nyt Mart­ta Määt­tä. Py­säh­dyim­me muis­te­le­maan Mar­tan elä­män­vai­hei­ta.

– Kuu­sa­mos­ta­han minä tu­lin Suon­nan­ky­lään pal­ve­li­jak­si kuu­si­tois­ta­vuo­ti­aa­na.

Sil­le tiel­le Mart­ta jäi. Tuli tal­vi­so­ta ja evak­ko­reis­su Ke­mi­jo­ki­var­teen. Mart­ta muis­te­li, mi­ten pak­ka­ses­sa ta­lu­tet­tiin leh­miä ja lam­pai­ta.

– Re­pus­sa oli omia eväi­tä, ja ta­lois­ta­han sitä sai ruo­kaa ja yö­paik­kaa.

Eva­kos­ta pa­lat­tiin ko­ti­ky­lään, ja Mart­ta avi­oi­tui pal­ve­lus­ta­lon po­jan kans­sa. Sa­mas­sa ta­lou­des­sa vel­jek­siä asui use­am­pi. Yh­del­tä kuo­li puo­li­so, ja Mart­ta ot­ti hoi­toon­sa näi­den nel­jä las­ta, jois­ta pie­nin oli vas­ta pa­ri­vuo­ti­as. Nämä lap­set mu­ka­naan hän läh­ti jat­ko­so­dan ai­ka­na evak­ko­reis­sul­le Sie­viin. Mart­ta hoi­ti lap­sia kuin omi­aan.

Evak­ko­ai­ka toi mu­ka­naan suu­ren su­run, sil­lä Mar­tan esi­koi­nen, toi­sel­la vuo­del­la ol­lut Vert­ti-poi­ka, me­neh­tyi evak­ko­pi­tä­jäs­sä.

So­dan jäl­keen pääs­tiin muut­ta­maan omaan ko­tiin, ja per­he kas­voi. Äi­ti-Mar­tan kä­det oli­vat täyn­nä työ­tä. Lei­vät pais­tui­vat pir­tin uu­nis­sa ja leh­mis­tä saa­tiin mai­toa. Ker­ma pii­mi­tet­tiin ja kir­nut­tiin voik­si. Jär­ves­tä saa­tiin ka­lo­ja.

– Ei kait sitä osan­nut muu­ta kai­va­ta. Se oli sitä elä­mää, mitä elet­tiin, hän kuit­taa aja­tuk­sen, jol­la yri­tin joh­dat­taa pu­het­ta elä­män työ­te­li­äi­syy­teen.

– Pot­tua kas­voi pel­los­sa, mi­ten nyt mil­loin­kin kas­voi.

Työs­tä ei ol­lut pu­laa, kun kaik­ki piti teh­dä kä­sin. Päi­vät ku­lui­vat ta­lon töis­sä ja ison per­heen huol­ta­mi­ses­sa. Öi­sin Mart­ta om­pe­li, sil­lä hän val­mis­ti it­se kaik­ki las­ten vaat­teet. Öi­sin puu­haa­mi­nen jäi pääl­le, jo­ten sit­ten­kin, kun oli­si saa­nut nuk­kua, Mart­ta ei osan­nut nuk­kua.

– Mut­ta nyt kyl­lä yöl­lä nu­kut­taa.

Olin läh­te­nyt ju­tut­ta­maan Mart­taa aja­tuk­sel­la, et­tä sai­sin kuul­la ker­to­mus­ta suu­ren per­heen elä­mäs­tä syr­jä­ky­län pir­tis­sä, jos­sa jo­ka­päi­väi­nen lei­pä oli ko­van työn ta­ka­na ja epä­var­muus tu­le­vai­suu­des­ta tut­tua. Ajat­te­lin kuu­le­va­ni niuk­kuu­des­ta. Mitä löy­sin­kään: osaan­sa tyy­ty­väi­sen ih­mi­sen, joka on saa­nut ai­na luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon! Ih­mi­sen muis­ti on ar­mol­li­nen. Se kar­sii pal­jon vai­kei­ta asi­oi­ta pois.

Muis­to pois­nuk­ku­neis­ta lap­sis­ta her­kis­ti Mar­tan mie­len.

– Siel­lä se on tal­les­sa tai­vaas­sa Vert­ti­kin.