Olin koko elä­mä­ni ol­lut au­ton ra­tis­sa kaa­hai­li­ja­tyyp­pi. Nor­jan mah­ta­vat ser­pen­tii­ni­tiet oli­vat unel­ma mi­nun­lai­sel­le­ni "maan­tei­den mes­ta­ril­le". Tun­sin omas­ta mie­les­tä­ni juu­ri oi­ke­an ja so­pi­van vauh­din kaik­kiin mut­kiin, ja ris­teys­läh­dös­sä moot­to­rin ää­nen piti kuu­lua vie­res­sä­kin ole­van au­ton si­säl­le. "Pie­ni", kym­me­nen tai vii­den­tois­ta ki­lo­met­rin yli­no­peus oli tul­lut mi­nul­le jo­ka­päi­väi­sek­si ta­vak­si. Po­lii­si­au­ton näh­des­sä­ni pol­kai­sin ai­na vais­to­mai­ses­ti jar­rua, kos­ka tie­sin aja­va­ni yli­no­peut­ta. Olin teh­nyt yli­no­peu­des­ta it­sel­le­ni jo­ka­päi­väi­sen ta­van, vaik­ka tie­sin sen ole­van vää­rin ja lain­vas­tais­ta.

Vuo­sia sit­ten olin aje­le­mas­sa seu­roi­hin ja odot­te­lin lii­ken­neym­py­räs­sä au­to­let­kas­sa, et­tä pää­si­sin moot­to­ri­tiel­le vuo­rol­la­ni. Edes­sä aja­va au­to oli mie­les­tä­ni so­pi­ma­ton lii­ken­teen se­kaan aje­le­maan. "Lii­an hi­das ja epä­var­ma, var­maan juu­ri kor­tin saa­nut", mie­tin mie­les­sä­ni.

Vih­doin­kin läh­det­tiin liik­keel­le. Moot­to­ri­tien al­ku ja kuu­den­kym­pin no­peus­ra­joi­tus. "Mik­si se ajaa nel­jää­kymp­piä", to­kai­sin. Är­syt­ti ja her­mos­tut­ti. "Nyt mä kyl­lä pis­tän tuos­ta ohit­se", ajat­te­lin. Pis­tin vil­kun va­sem­mal­le, vil­kai­sin ol­ka­ni yli ta­ka­na aja­via ja pol­kai­sin kaa­sun poh­jaan.

Au­to­ni am­pai­si ohi­tus­kais­tal­la äs­kei­sen hi­das­te­li­jan ohit­se, kah­dek­san­kym­pin lät­kä tuli koh­ta mut­kan jäl­keen. "Näin sitä ajel­laan, ota­pa op­pia", ajat­te­lin vil­kais­ten pei­lis­tä äs­keis­tä ohi­tet­ta­vaa­ni.

Kat­soin taas eteen­päin ja näin po­lii­si­au­ton aja­van vas­taan. Vil­kai­sin no­peus­mit­ta­ria ja säi­käh­din, et­tä nyt tu­lee sa­kot, jos kään­ty­vät pe­rää­ni. Kat­se­lin taus­ta­pei­lis­tä vä­hän vä­liä, nä­kyy­kö vilk­ku­va­lo­ja pe­räs­sä­ni. Nii­tä vil­kuil­les­sa­ni lä­hes­tyi seu­raa­va moot­to­ri­tien liit­ty­mä.

Sen koh­dal­la näin si­vii­li­mal­li­sen po­lii­si­au­ton py­säy­tys­va­lot pääl­lä odot­te­le­van saa­pu­mis­ta­ni. Jar­rut­te­lin au­to­a­ni tien lai­taan.

"Hy­vää päi­vää, mi­hin­käs sitä oli kii­re?" ky­se­li vie­reen saa­pu­nut to­ti­nen po­lii­si­mies. "Päi­vää teil­le­kin. Kii­re ei ol­lut mi­hin­kään, kun­han vain pol­kai­sin kun­nol­la kaa­sua", vas­ta­sin. "Rima mel­kein hei­luu", to­kai­si po­lii­si tar­koit­ta­en kor­tin läh­töä hei­dän huos­taan­sa. Huo­kai­sin hel­pot­tu­nee­na, sa­koil­la siis sel­vi­äi­sin. Va­kuut­te­lin, et­tei tämä tois­tu ja pyy­sin an­teek­si.

"Nä­kyy ole­van vii­si las­ta kyy­dis­sä, on­ko vie­lä mui­ta­kin ko­to­na?" tie­dus­te­li po­lii­si. Hy­myi­lin ja vas­ta­sin, et­tä kaik­ki­aan 14 asuu ko­to­na vie­lä ja li­säk­si tosi kau­nis rou­va. Po­lii­sin to­ti­nen il­me oli jo su­la­nut hiu­kan häm­mäs­ty­neek­si, ja hän­tä­kin jo hy­myi­lyt­ti. Po­lii­si pyy­si odot­te­le­maan het­ki­sen, kun hän käy kir­joit­ta­mas­sa pie­nen sak­ko­lap­pu­sen ja läh­ti au­tol­leen. Odot­te­lin ja kat­se­lin ohi aja­via au­to­ja. Mie­tin, et­tä oli­sin var­maan jo pe­ril­lä, jos oli­sin malt­ta­nut ajel­la tuon hi­das­te­li­jan pe­räs­sä. Kuu­lin, kun joku lap­sis­ta lait­toi äi­dil­le toi­seen au­toon ää­ni­vies­tiä: "Is­kä sai sa­kot, tul­laan myö­häs­sä seu­roi­hin."

Het­ken pääs­tä po­lii­si as­te­li taas au­ki­nai­sen si­vuik­ku­nan luok­se ja to­kai­si: "Mi­ni­mi­sa­kot tu­lee, kun sul­la on noi­ta huol­let­ta­via niin pal­jon. Jou­duin las­ke­maan jopa ko­ro­tuk­sen päi­vä­sak­ko­jen mää­rään et­tä sain tuon mi­ni­min." Hy­myi­lin le­ve­äm­min, mi­nul­le se kel­pa­si lois­ta­vas­ti. Va­kuut­te­lin vie­lä, et­tä näis­sä mer­keis­sä me em­me enää var­mas­ti ta­paa, sil­lä otin nyt kyl­lä opik­se­ni. Po­lii­si le­ve­äs­ti hy­myil­len vas­ta­si us­ko­van­sa. Ker­roin hä­nel­le, et­tä tä­män sa­kon olen to­del­la an­sain­nut, sil­lä olen ol­lut ta­pa­kaa­hai­li­ja. Po­lii­si vas­ta­si sen me­ne­vän­kin yleen­sä näin, sil­lä sa­kot saa­vat miet­ti­mään omia te­ko­sia.

Po­lii­si ke­hot­ti aje­le­maan va­ro­vas­ti, kyy­dis­sä­hän oli kal­lis las­ti. Hy­myi­lin: "Var­mas­ti. Isä­ni­kin sa­noi, et­tä tyh­mä te­kee vir­heen ai­na uu­del­leen, mut­ta vii­sas ot­taa opik­seen." Lep­poi­sa po­lii­si­mies to­te­si sen ole­van hy­vin sa­not­tu ja toi­vot­ti hy­vää mat­kaa.

Kiit­te­lin ja pyy­sin an­teek­si vie­lä ker­ran, sit­ten käyn­nis­te­lin jo au­to­a­ni. Vie­lä vil­ku­tus po­lii­sil­le ja lai­toin vil­kun va­sem­mal­le. Kään­nyin lii­ken­teen se­kaan täl­lä ker­taa lii­ken­ne­sään­tö­jä tar­kas­ti nou­dat­ta­en. Olo oli hel­pot­tu­nut ja iloi­nen. Mie­tin, et­tä har­voin sak­ko­lap­pu tun­tuu niin hy­väl­tä. Ajo­kort­ti läm­mit­ti mu­ka­vas­ti tas­kus­sa.

Tuos­ta ta­pauk­ses­ta jo ai­kaa. Ny­kyi­sin au­to­ni pe­räs­sä saat­taa sil­loin täl­löin ol­la let­kas­sa noi­ta yli­no­peut­ta aja­via. No, men­köön ohit­se jos on kii­re, it­se ai­on pi­tää an­ta­ma­ni lu­pauk­sen. Niin, ja on­nek­si muis­tin pyy­tää myös an­teek­si. Lii­ken­ne­sään­nöt ei ole teh­ty kiu­sak­si vaan mei­dän kaik­kien tur­vak­si. On­nek­si ym­mär­sin sen, ajat­te­len nyt. Toi­vot­ta­vas­ti sil­loin kyy­dis­sä­ni ol­leet lap­set op­pi­vat sen jo tuol­la reis­sul­la.