Näin tal­vel­la on se ai­ka, kun uu­den mu­sii­kin te­ki­jät tais­te­le­vat tie­tään Eu­ro­vii­sui­hin. Ei­pä asia si­nän­sä it­se­ä­ni kiin­nos­ta, mut­ta kak­si vuot­ta sit­ten oli­vat kier­rok­set kyl­lä niin ko­vil­la. Ei mah­da tä­män­kään ju­tun lu­ki­jois­sa ol­la ke­tään sel­lais­ta, joka ei sil­loin oli­si il­mi­öön tör­män­nyt: maam­me tou­kan­vih­re­ään son­nus­tau­tu­nut edus­ta­ja val­mis­tui suu­reen koi­tok­seen, ja jos uu­ti­sia edes vä­hän­kään seu­ra­si, niin hän tun­tui ole­van joka pai­kas­sa – kuin eläin­ten ää­net Piip­po­lan vaa­rin lau­lus­sa kon­sa­naan:

Kää­ri­jä siel­lä ja Kää­ri­jä tääl­lä,

siel­lä Kää­ri­jä, tääl­lä Kää­ri­jä,

joka puo­lel­la Kää­ri­jä Kää­ri­jä,

hii­a­la hii­a­la hei!

Tätä kir­joit­ta­es­sa mie­le­ni kum­min­kin kään­tyy ihai­le­maan var­sin toi­sen­lai­sia kää­ri­jöi­tä. Ne ovat pie­niä pö­pe­li­kön si­su­pus­se­ja, jot­ka pär­jäi­le­vät pus­kan var­teen kiin­nit­ty­nei­nä erit­täin vaa­ti­vis­sa olo­suh­teis­sa juu­ri täl­lä­kin sy­dän­tal­ven het­kel­lä. Jo tuo ötö­kän mat­ka yläil­moi­hin on ai­van äl­lis­tyt­tä­vä ih­mi­sen mit­ta­kaa­vaan muu­tet­tu­na! Mo­nel­la meis­tä jäi­si kii­pe­ä­mät­tä 30-met­ri­sen har­va­ok­sai­sen män­nyn ylä­o­siin, vai mitä? Toki tuol­la otuk­sel­la on enem­pi jal­ko­ja, vaik­ka ei­pä nii­tä oi­kein voi ja­loik­si edes sa­noa – tyn­gät vain.

Seu­raa­va kum­mal­li­suus on se, et­tä tuo touk­ka osaa kää­riä it­sen­sä, tai oi­ke­as­taan si­sus­ka­lun­sa, pus­kan var­teen kiin­ni ja vie­lä­pä koko tal­vek­si. Jos koet it­se­si hy­väk­si lah­ja­pa­ke­tin te­ki­jäk­si, niin koi­ta­pa kää­räis­tä vaik­ka­pa ru­si­na ohu­el­la lan­gal­la pus­kaan nö­köt­tä­mään. Jos olet to­si­kää­ri­jä, pa­ket­ti­si on py­sy­nyt pai­kal­laan syk­syn sa­teet ja myrs­kyt, pak­kas­ten ja lau­ho­jen vaih­te­lut, lu­men ja jään pai­non. Tu­li­ko epäi­lyk­siä?

No mi­ten asi­an hoi­taa pö­pe­li­kön to­del­li­nen ih­me? Kat­so­pas tääl­tä.

Tuos­sa Erk­ki Ala­saa­re­lan ku­vaa­mas­sa vi­de­os­sa ri­ta­ri­per­ho­sen touk­ka kiin­nit­tyy pen­saan var­teen. Tar­koi­tus oli­si py­syä sii­nä läpi syk­syn ja tal­ven. Jos hom­ma ei toi­mi­si, oli­si­ko ke­säl­lä per­ho­sia?

Niin­pä!

Jos nuo tou­kan tou­hut sai­vat si­nut­kin ihan ym­mäl­leen, niin älä­hän mi­tään, tuos­sa oli vas­ta al­ku­soit­to. Kan­nat­taa nyt ot­taa tuo­lis­sa hyvä asen­to. Voi al­kaa pään ylä­puo­lel­la koh­ta su­hi­na käy­dä – ai­na­kin oman hil­see­ni yli nämä me­nee ja kor­ke­al­ta. Mie­ti­pä vaik­ka sem­mois­ta, et­tä mis­tä tuo kää­ri­jän­vi­her­tä­vä touk­ka ja hä­nen mo­net mil­jar­dit la­ji­to­ve­rin­sa tie­tä­vät, et­tä mil­loin on ai­ka hau­ta­jais­se­re­mo­ni­oi­den? Et­tä nyt on elet­ty riit­tä­väs­ti, kul­jet­tu tar­peek­si ja kas­vet­tu kyl­lin isok­si, jot­ta vii­mei­sen ker­ran on nous­ta­va kor­keuk­siin ja kuol­ta­va sii­hen? Kun em­me­hän me ih­mi­set­kään oi­kein osaa ker­toa kuo­lin­päi­vääm­me tai mo­nes­ti edes vuo­si­kym­men­tä, saa­tik­ka vii­meis­tä hen­gen­ve­toa.

Kun tuon Er­kin ku­vaa­man vi­de­on kat­soi, niin jo­tain san­gen suur­ta ta­pah­tuu tuos­sa per­ho­sen ko­te­loi­tu­mi­ses­sa. Mie­ti­pä, et­tä käm­me­nel­lä­si oli­si per­ho­sen­touk­ka. Ras­kaa­no­loi­ses­ti se sii­nä mön­ki­si eteen­päin saa­vut­taak­seen käm­me­nen reu­nan, ja sit­ten sa­maan ai­kaan sil­mie­si eteen le­hah­tai­si sa­man la­jin vii­mei­nen ver­sio – ri­ta­ri­per­ho­nen täyn­nä vä­riä ja ke­veyt­tä, jon­ka rä­pis­te­lyn se­as­ta vai­voin hah­mo­tat tar­kas­ti hal­li­tut, hiuk­sen­hie­not tun­to­sar­vet ja kin­tut, jot­ka ovat lan­gan­lai­hat.

No huh! Kuin­ka mi­kään in­si­nöö­ri­lau­ma tai te­ko­ä­ly­par­vi voi tuon kai­ken muo­don­muu­tok­sen se­lit­tää au­ki? Siis mis­tä touk­ka saa älyn kiin­nit­tyä run­koon? Mi­ten se voi re­ve­tä se­läs­tään hal­ki ja si­säl­tä kuo­riu­tu­nut ko­te­lo on­kin kur­tus­sa ole­va per­ho­nen tai siis joku sen esi­as­te tai jo­tain. Vä­hän niin­kuin au­to oli­si ha­jon­nut syk­syl­lä (meil­lä nii­tä ha­jo­si puo­les­sa vuo­des­sa kol­me) ja sii­tä ir­ro­tet­tu moot­to­ri oli­si otet­tu han­keen nö­köt­tä­mään tal­ven yli ja ke­vääl­lä pai­kal­ta löy­tyi­si­kin toi­mi­va he­li­kop­te­ri. Wau! (Meil­lä ei ole muu­ten kop­te­rei­ta nä­ky­nyt…)

On se tuo per­ho­sen elä­mä kyl­lä mie­le­tön ih­me! Mi­ten ko­te­lo voi pär­jä­tä kei­nu­vas­sa keh­dos­saan kuu­kau­si­tol­kul­la läpi an­ka­rien­kin sää­vaih­te­lui­den? Kuin­ka tuos­sa kuo­le­man kät­ky­es­sä yleen­sä­kään säi­lyy mi­tään elä­mää? Ja niin isos­ti säi­lyy­kin, et­tä ke­väi­sen läm­mön ym­pä­röi­mä­nä ark­ku ra­sah­taa au­ki ja il­mie­lä­vä per­ho­nen kat­se­lee ih­meis­sään en­sim­mäis­tä päi­vään­sä. Sii­nä se, yk­si kuo­le­man voit­ta­nut ta­paus oi­koo jä­se­ni­ään, kään­tyy va­loa koh­ti.

Jo­kai­sen vas­taan­tu­le­van per­ho­sen sii­vis­sä kuu­luu vah­vas­ti Raa­ma­tun leh­tien ää­ni. Muis­ta­net, et­tä Jee­sus pu­hui veh­nän­jy­väs­tä, jon­ka on pu­dot­ta­va maa­han ja kuol­ta­va, jol­loin se tuot­taa run­saan sa­don. Ei­kö tämä per­ho­sen­tou­kan kuo­le­ma tois­ta tuo­ta sa­maa ih­met­tä? Älä jätä kuu­le­mat­ta sii­pien sa­no­maa! Ne tuo­vat iloa ja vah­vuut­ta mat­kal­lem­me. Ne ker­to­vat vah­vaa vies­tiä sii­tä, et­tä Ju­ma­la on ih­mei­tä luo­nut ja näi­tä edel­leen­kin ta­pah­tuu lä­hel­läm­me. Ei tar­vit­se epäil­lä, on Ju­ma­la var­mas­ti kans­sam­me, olem­me­han hä­nen ku­vi­aan!

Ei­kö ole häm­mäs­tyt­tä­vää, mi­ten mo­nin eri kei­noin Raa­mat­tu tois­taa sa­no­maan­sa vuo­si­tu­han­sien­kin pää­hän, sil­lä ei­kös nuo per­ho­sen elä­män­vai­heet tois­ta vies­tiä Jee­suk­sen kuo­le­mas­ta ja ylös­nou­se­muk­ses­ta? On häm­mäs­tyt­tä­vää se­kin, et­tä vie­lä tä­nä­kin ai­ka­na kuol­lut saa yhä mah­dol­li­suu­den elää, kun syn­nin ja kuo­le­man pe­los­sa riu­tu­nut on et­si­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja löy­tä­nyt sen.

Jos sinä, ra­kas lu­ki­ja, koet syn­nin pai­noa, kuo­le­man hä­tää ja tah­toi­sit löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, on se mah­dol­lis­ta vie­lä tä­nä­kin ai­ka­na. Pa­ran­nuk­sen kaut­ta si­nun­kin on mah­dol­li­suus kään­tyä va­loon päin ja tun­tea Ju­ma­lan ar­mah­ta­vais­ten kas­vo­jen läm­pö. Älä jää kuun­te­le­maan kuo­le­man kuis­kauk­sia, se pyy­tää vain odot­ta­maan ja odot­ta­maan. Tule seu­roi­hin heti kun pää­set! Jo tä­nään lä­hel­lä­si saat­taa ol­la sel­lai­set, ja juu­ri näi­tä kir­jai­mia lu­kies­sa­si saat­taa ne­tis­tä kuu­lua seu­rat osoit­tees­sa https://www.net­ti­seu­rat.in­fo/. Ko­kei­le­pa!

Nyt tal­ven kes­kel­tä on iha­na tä­hyil­lä ke­sää koh­ti. Per­ho­set odot­te­le­vat ko­te­lois­saan, val­mis­tau­tu­vat ilah­dut­ta­maan mei­tä. Jos­kus tu­lee kesä, jol­loin yk­si­kään per­ho­nen ei enää ra­pis­te­le kää­ry­let­tään. Tu­lee ai­ka, jol­loin se edel­li­nen oli­kin vii­mei­nen. Ai­ka, jol­loin ku­kaan ei näe enää uut­ta ke­sää. Ei ku­kaan. Lop­puu ai­ka Ju­ma­lan kel­los­sa. Al­kaa iha­na iki­su­vi heil­le, jot­ka tääl­lä ajas­sa tun­si­vat, et­tei­vät omin an­si­oin voi­neet täyt­tää Ju­ma­lan tah­toa. Ar­moon he mat­kal­la oli­vat kää­riy­ty­neet us­ko­en yk­sin­ker­tai­seen saar­naan ja kul­ke­neet syn­tiä pois lait­ta­en.

Heik­ko oli hei­dän us­kon­sa. Niin he sen tun­si­vat; ai­van per­ho­sen­sii­ven­hau­ras.

Tai­vaas­sa kaik­ki on toi­sin!