Vir­pi Mä­ki­nen

Sei­nä­jo­ki­nen 11 lap­sen isä Har­ri Syr­jä­lä to­tea, et­tei nuo­rem­pa­na isä­nä oi­kein ym­mär­tä­nyt, mi­ten tär­ke­ää on viet­tää pal­jon ai­kaa las­ten kans­sa. Nyt hän on jää­mäs­sä use­am­mak­si kuu­kau­dek­si ko­tiin hoi­ta­maan lap­sia yh­des­sä puo­li­son­sa Tui­ja Syr­jä­län kans­sa.

Har­ri Syr­jä­län mu­kaan on mer­kit­tä­vää kas­vat­taa ja luo­da lä­hei­set suh­teet kaik­kiin lap­siin. Nuo­re­na isä­nä hän koki pai­net­ta ta­lou­del­li­ses­ta toi­meen­tu­los­ta. Ele­tyn elä­män ja ko­ke­muk­sen myö­tä on kas­va­nut luot­ta­mus sii­hen, et­tä ta­lou­del­li­set­kin huo­let saa an­taa Luo­jan kä­siin.

– Ta­lou­del­lis­ta toi­meen­tu­loa tär­ke­äm­pää on hen­ki­nen hy­vin­voin­ti.

Elä­män­muu­tos oli val­ta­va

Kun Har­ri ja Tui­ja oli­vat men­neet nuo­re­na nai­mi­siin, he toi­voi­vat, et­tä Tui­ja al­kai­si odot­taa vau­vaa mah­dol­li­sim­man pian. Meni muu­ta­ma kuu­kau­si en­nen vau­vau­u­tis­ta, jo­ten nuo­ri avi­o­puo­li­so al­koi ol­la jo huo­lis­saan. Jäl­keen­päin tämä on hy­myi­lyt­tä­nyt, et­tä mi­ten sitä niin pian eh­ti jo huo­les­tua ja miet­tiä, et­tä mitä, jos em­me saa­kaan lap­sia.

Vies­ti po­si­tii­vi­ses­ta ras­kaus­tes­tis­tä tuli ar­mei­jaan met­sä­lei­ril­le.

– Is­tuin sinä puu­hun no­ja­ten ja kat­soin vies­tiä. Luin ker­ran, luin toi­sen ja luin kol­man­nen ker­ran. Se tun­tui niin us­ko­mat­to­mal­ta ja ih­meel­li­sel­tä.

– En­sim­mäi­sen lap­sen syn­ty­mä on val­ta­van voi­ma­kas ko­ke­mus. Yh­täk­kiä on vas­tuus­sa ko­ko­nai­ses­ta elä­mäs­tä.

Vau­va oli toi­vot­tu ja odo­tet­tu, sil­ti Syr­jä­lä ker­too ko­ke­neen­sa myös han­ka­lia tun­tei­ta vau­van syn­ty­mään liit­ty­en. Elä­män­muu­tos oli en­sim­mäi­sen vau­van myö­tä niin val­ta­va.

– Sii­hen saak­ka olin ol­lut ai­van huo­le­ton. Omai­suus­kin kul­ki vau­van syn­ty­mään as­ti suun­nil­leen pie­nes­sä mat­ka­lau­kus­sa, hän muis­te­lee.

Syr­jä­lät oli­vat reis­san­neet pal­jon ja ol­leet yö­ky­läs­sä mo­lem­pien van­hem­pien luo­na. Vau­van syn­ty­män jäl­keen vai­mo ha­lu­si py­syä enem­män ko­to­na ja vau­vas­ta huo­leh­ti­mi­nen meni kai­ken edel­le. Tämä har­mit­ti nuor­ta per­hee­ni­sää.

Vau­van kas­te­pap­pi­na oli Syr­jä­län pap­pa Ah­ti Rii­hi­mä­ki.

– Sain hy­vän elä­män­vii­sau­den. Tuta sa­noi, et­tä vau­van syn­nyt­tyä isä voi tun­tea mus­ta­suk­kai­suut­ta­kin, kun vau­va on niin kiin­ni äi­dis­sä ja äi­ti vau­vas­sa. Tun­tui tär­ke­äl­tä, et­tä oma tuta, jota olen ai­na ihail­lut, sa­noit­ti tä­män tun­teen, hän muis­te­lee.

Lei­pä on ai­na riit­tä­nyt

– Mi­nul­la on ol­lut mal­li yrit­tä­jä­mäi­seen te­ke­mi­seen. Nuo­re­na isä­nä tein pit­kiä työ­päi­viä, ker­too Syr­jä­lä.

Per­heen kas­va­es­sa al­koi vai­mo toi­voa puo­li­sol­taan enem­män läs­nä­o­loa ko­to­na. Pit­kät työ­päi­vät ai­heut­ti­vat myös pa­ris­kun­nan vä­lil­le rii­to­ja. Syr­jä­lä sai uu­den työ­pai­kan, joka tar­koit­ti myös muut­toa Sei­nä­jo­el­le. Sii­nä työs­sä oli nor­maa­lit 8 tun­nin päi­vät.

– Ky­se­lin usein työ­nan­ta­jal­ta, et­tä ihan oi­ke­as­ti tä­mä­kö riit­tää täl­tä päi­väl­tä. En mei­nan­nut op­pia ly­hy­em­pään työ­päi­vään.

Per­he vaa­ti pal­jon ai­kaa ja huo­mi­o­ta, mut­ta tä­män ajan Syr­jä­lä muis­taa mu­ka­va­na. Hän eh­ti viet­tää ai­kaa per­heen­sä kans­sa. Sil­ti, kun muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua hä­nel­lä oli uu­si työ­nan­ta­ja, joka hou­kut­te­li reis­su­töi­hin, hän suos­tui. Hän al­koi teh­dä töi­tä maa­nan­tais­ta tors­tai­hin reis­sus­sa.

Al­kuun näyt­ti, et­tä tämä su­juu on­gel­mit­ta, mut­ta sit­ten syn­tyi uu­si vau­va ja yk­si lap­sis­ta val­vot­ti öi­sin. Elä­mä al­koi käy­dä vai­mol­le lii­an ras­kaak­si, sil­lä hän pyö­rit­ti ar­kea käy­tän­nös­sä yk­sin. Sil­loin Syr­jä­lä päät­ti, et­tä hä­nen paik­kan­sa on nyt het­ken ai­kaa ko­to­na.

Hän ker­too, mi­ten hän­tä jän­nit­ti jää­dä ko­tiin.

– Olin aja­tel­lut, et­ten ole mi­kään koti-ih­mi­nen. Li­säk­si ta­lou­del­li­nen toi­meen­tu­lo huo­les­tut­ti, mut­ta ei meil­lä ol­lut mi­tään hä­tää. Jo­ka­päi­väi­nen lei­pä on riit­tä­nyt ai­na, hän iloit­see.

Lap­sil­la ei ole huo­lia

Kun on mon­ta pien­tä, niin isom­mat jää­vät hel­pos­ti vä­hem­mäl­le huo­mi­ol­le. Syr­jä­lä ker­too jär­jes­tä­vän­sä tie­toi­ses­ti ai­kaa isom­pien las­ten­sa kans­sa. He har­ras­ta­vat yh­des­sä sul­ka­pal­loa. He käy­vät myös mar­jas­ta­mas­sa, ka­las­ta­mas­sa ja reis­suis­sa. Vii­me ke­sä­nä hän kävi poi­kien­sa kans­sa La­pis­sa ka­la­reis­sul­la.

– On mah­ta­va huo­ma­ta, et­tä omis­ta lap­sis­ta on ka­ve­rik­si. Ovat ihan pa­ras­ta reis­su­seu­raa. Joh­tu­nee­ko sii­tä, et­tä on tul­lut it­se nuo­re­na isäk­si, muis­tan hy­vin, mil­lais­ta on ol­la nuo­ri. Muis­tan sen ka­pi­na­mie­len ja ky­sy­myk­set.

Syr­jä­lä toi­voo, et­tä nuo­ril­le vä­lit­tyi­si se lap­sel­li­nen luot­ta­mus Ju­ma­lan huo­len­pi­toon tu­le­vai­suu­des­sa­kin. Hän toi­voo, et­tä lap­set säi­lyi­si­vät us­ko­mas­sa ja et­tä he muis­tai­si­vat ko­toa us­kon tuo­man tur­van. Hän tyk­kää myös kus­ka­ta lap­sia seu­roi­hin ja nuor­ten ko­koon­tu­mi­siin.

– Vaik­ka meil­lä on näin iso per­he, niin jos Luo­ja on tar­koit­ta­nut meil­le vie­lä lap­sia, niin sa­non, et­tä ter­ve­tu­loa!

Syr­jä­lä ko­kee jo­kai­sen lap­sen­sa val­ta­van rak­kaak­si ja tär­ke­äk­si. Hän roh­kai­see­kin kaik­kia nuo­ria pe­rus­ta­maan per­hei­tä ja ot­ta­maan lap­set vas­taan Ju­ma­lan lah­ja­na.

– Pie­nil­lä lap­sil­la ei ole huo­lia. On elä­män par­haim­pia het­kiä, kun pie­ni he­rää päi­vä­u­nil­ta ja hy­myi­lee. Tä­nään­kin, kun olin it­se vä­sy­nyt ja vä­hän ki­reä, niin ihan pa­ras­ta kun pik­kui­nen kii­pe­si se­län pääl­le ja sa­noi: ”Is­kä sää oot ra­kas!”