Teksti: Saara Oikarinen Kuvat: Haastateltavilta
Mäntsäläläiset Satu ja Mauno Luokkanen tulivat isovanhemmiksi 41- ja 43-vuotiaina. Heistä tuli mummi ja ukki, kun tyttärentytär Saaga syntyi toukokuussa kuusi vuotta sitten.
Tilastokeskuksen (2019) mukaan isovanhemmiksi tullaan yhä vanhempana. Isänisät olivat vuoden 2019 tilastoissa isovanhemmiksi tullessaan keskimäärin hieman yli 63-vuotiaita ja äidinäidit hieman yli 59-vuotiaita. Satu ja Mauno Luokkanen olivat siis verrattain nuoria, kun heidän esikoistyttärensä Julia tuli äidiksi ja ensimmäinen lapsenlapsi syntyi:
– Me elettiin ihan täysillä omia ruuhkavuosia silloin, Satu kertoo.
– Meillä oli kaksitoista lasta ja nuorin vasta puolivuotias. Kun omat kuopukset syntyivät samaan aikaan ensimmäisten lapsenlasten kanssa, ei ehtinyt syntyä sellaista isovanhemmuuden höpsähtänyttä vaihetta ollenkaan. Jos lapsenlapset syntyvät oman pikkulapsiajan jälkeen, sitä ehtii varmaan enemmän haaveilla isovanhemmuudesta, valmistautua siihen ja odottaa uutta elämänvaihetta.
Satu Luokkanen kommentoi olleensa tyttärensä kanssa enemmänkin ”äitiystäviä”.
– Ollaan jaettu raskausajan ja lapsiperhearjen kuulumisia toisillemme. Kaksi lapsenlapsista on syntynyt hyvin lähekkäin näiden omien kahden nuorimman kanssa, hän pohtii.
Yhdessäoloa perheinä
Luokkasten isovanhemmuus on ollut enimmäkseen yhdessäoloa perheinä. Koska lapsenlapset ovat samanikäisiä enojensa ja tätiensä kanssa, he ovat ystäviä ja leikkikavereita toisilleen. Tyttären perhe asuu myös Mäntsälässä, muutaman kilometrin päässä mummin ja ukin luota. He ovat iloinneet samalla paikkakunnalla ja lähekkäin asumisesta, koska ovat voineet näin auttaa puolin ja toisin.
– Kun tässä nähdään usein, on kasvettu läheisiksi toisillemme. On ollut helppo ottaa yökylään, eikä lapsilla ole ollut vierastamista. Ollaan vuoroteltu lastenhoitohetkissä ja yökyläilyissä ja siitä on ollut meillekin apua, kun ollaan voitu tehdä viikonloppureissuja ilman pienimpiä, Satu kertoo.
– Isommista lapsista on myös seuraksi ja hoitajiksi, kun lapsenlapset ovat tässä meillä, Mauno sanoo.
– Ihan tavallista arkea tai elämää me silloinkin elellään, eikä mitään erityisiä retkiä olla tehty. Meillä ei riitä autossa paikkoja ja turvaistuimia kodin ulkopuolisiin menoihin.
Se lapsen katse
Lastenlapsilla on paikkansa isovanhempien elämässä.
– He kyllä ilahduttavat olemalla omia persooniaan. Ovat jotenkin tutun oloisia, ihania lapsia, joista tuntee valtavaa kiitollisuutta, iloa ja ylpeyttä. Niin kuin omasta, isosta perheestä myös, Satu kuvailee.
– Jos töissä tulee tilaisuus kertoa perheestä, kyllä minä aina suurta ylpeyttä siitä tunnen, hän lisää.
Maunon työpaikalla ei paljoa perheistä jutella.
– Mutta on perheemme koko ja isovanhemmuus tullut ilmi.
Satu ja Mauno Luokkanen tuntevat olevansa tärkeitä näille pienille ihmisille. Saaga, Jose ja Johan tuovat kyläillessään itse tekemiään piirustuksia mummille ja ukille. Ne kertovat, että mummi ja ukki ovat mielessä myös päiväkodin tohinassa.
– Iloitsen, kun vaikka lapsenlapsista pienin, Johan, tulee eteeni ja katsoo minua onnellisena tavalla, joka pyytää huomaamaan hänet, Satu havainnoi.
– Nyt kun ei ole omaa vauvaa ja kuopus on jo viisivuotias, elämä on helpottanut.
Syksyllä syntyvästä lapsenlapsesta nauttii varmaan aiempaa enemmän, Satu arvelee.
– Ehkä isovanhemmuus muuttuu tai pääsee vasta nyt oikeuksiinsa, kun omassa perheessä vähän keventyy, Mauno jatkaa.
– Haluan kyllä muistuttaa lapsia, että vauvat ovat vain hetken hyvin pieniä, Satu toteaa miehensä perään.
Luokkaset pohtivat, että nyt, kun omaan syliin ei enää ehkä omaa vastasyntynyttä saakaan, ymmärtää, miten suuri lahja uusi vauva on aina ollut.
Jaksaminen puntarissa
Vaikka Luokkasten omassa perheessä riittää vilskettä vielä pitkäksi aikaa, ei isovanhemmuus ole tuntunut kuormittavana. Tilanne toki voi muuttua, jos lastenlasten määrä kasvaa.
– En usko, että meidän on vaikea rajata, jos ei aina voidakaan olla hoitoapuna, Mauno ajattelee.
– Siitä selviää, kun puhutaan asioista avoimesti, Satu vahvistaa.
Toisinaan voi olla tarvetta olla arjessa tai lomilla ihan vain oman perheen kesken, pariskunta miettii.
– On meillä joka tapauksessa tietyt periaatteet yhdessäoloon. Kysytään, jos tarvitaan hoitoa, eikä vain tuoda toisille. Arjessa kummankin perheen nuorimmat lapset ovat päiväkodissa, joten yhdessä ollaan lähinnä viikonloppuisin.
Satu Luokkanen on ollut kotiäiti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Vasta pari vuotta sitten hän aloitti työelämän, ja se on tuonut arkeen muutoksia. Enää aikaa ei olekaan samalla tavalla kuin kotiäitivuosina.
– Ennen ehti siinä kotona ollessaan hoitaa asioita, lapsia ja kotia aivan eri tavalla. Nyt töissä ollessa tuntuu päivän vapaa-aika ja etenkin viikonloput kullanarvoisilta hetkiltä, jotka haluaa keskittää omaan perheeseen.
Myös oma jaksaminen täytyy punnita.
– Kasvan tästä kotiäidin osasta koko ajan sekä isoäidin että työssäkäyvän äidin osaan. Tämä on suurta muutosta meidän koko perheelle.
Toiveissa tasaisia polkuja
Mauno Luokkanen kertoo suvun perinteestä: molempien puolien isovanhemmilta tulee kouluikäisille lastenlapsille syntymäpäivänä viisi euroa. Sitä myös Satu ja Mauno haluavat jatkaa.
– Se on aina ollut lapsille odotettu ja tärkeä lahja, oli kyseessä sitten pienempi tai isompi lapsi, Satu tietää.
Lahja on myös melko helppo toteuttaa, vaikka lastenlasten joukko kasvaisi isoksi.
– Lapsenlapset ovat aina erityisen rakkaita lapsia, joille toivoo elämässä hyvää ja mahdollisimman vähän kivikkoista polkua, Satu miettii.
– Ja että he saisivat säilyä uskomassa, mummi ja ukki toivovat yhdessä.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys