Raa­hen Vi­han­nis­sa asu­vat Ei­ja ja Mik­ko Han­hi­ne­va ovat teh­neet työ­u­ran­sa opet­ta­ji­na. Mik­ko on ol­lut eläk­keel­lä jo pa­ri­kym­men­tä vuot­ta. Myös Ei­ja viet­tää elä­ke­päi­viä, mut­ta käy vä­lil­lä opet­ta­jan si­jai­se­na kou­lus­sa, jos­sa hän työs­ken­te­li suu­rim­man osan opet­ta­jan uras­taan.

Han­hi­ne­vo­jen päi­vät täyt­ty­vät pi­ha­töis­tä sekä las­ten­las­ten kans­sa tou­hui­luis­ta. Mök­kei­ly on heil­le mie­lui­sa har­ras­tus – ke­sä­mök­ki si­jait­see lä­hel­lä ko­tia, ja sin­ne voi pis­täy­tyä vaik­ka il­ta­sel­taan. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen vart­tu­nei­den ker­ho on Ei­jal­le ja Mi­kol­le tär­keä. He me­ne­vät sin­ne, jos vain suin­kin mah­dol­lis­ta.

Sy­dä­men rau­ha

Han­hi­ne­van ko­din olo­huo­ne on saa­nut ol­la us­kon­ys­tä­vil­le koh­taa­mis­paik­ka, jos­sa on vuo­si­kym­me­nien ai­ka­na pu­hut­tu ties­tä ja mat­kas­ta. Ar­mon mer­ki­tyk­ses­tä pu­hut­ta­es­sa Ei­jan ja Mi­kon aja­tuk­set kään­ty­vät pal­jol­ti Raa­mat­tuun.

– Ar­mo on niin suur­ta Ju­ma­lan rak­kaut­ta, et­tä sitä on vai­kea kä­sit­tää, Ei­ja poh­tii.

He ovat mo­lem­mat ko­ke­neet eri elä­män­vai­heis­sa, kuin­ka ar­mon evan­ke­liu­mi on tuo­nut mu­ka­naan rau­han sy­dä­meen. Eri elä­män­vai­heis­sa on saa­nut huo­ma­ta, et­tä sy­dä­mes­sä ole­va rau­ha on vä­lit­ty­nyt ih­mi­sil­le, jot­ka ei­vät ole us­ko­mas­sa.

– Oma elä­mä­kin saat­taa ol­la tie­tä­mät­täm­me saar­na­na toi­sil­le, vaik­ka hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta us­kos­ta ei roh­ke­ne­kaan usein ker­toa, Ei­ja sa­noo.

Ju­ma­lan kä­des­sä

Vart­tu­neem­mal­la iäl­lä on eh­ti­nyt ker­tyä mo­nen­lai­sia elä­män­ko­ke­muk­sia. Mik­ko ku­vai­lee, et­tä vai­keil­la­kin elä­män­vai­heil­la ja ki­pu­pis­teil­lä on ol­lut Tai­vaan Isän suu­ris­sa suun­ni­tel­mis­sa mer­ki­tyk­sen­sä.

– Van­hem­mal­la iäl­lä Ju­ma­la kir­kas­taa myrs­kyi­si­ä­kin uu­ti­sia lu­kies­sa ja kuul­les­sa, kuin­ka tur­val­lis­ta on muis­taa kai­ken ole­van Ju­ma­lan kä­des­sä.

Han­hi­ne­vat to­te­a­vat, et­tä ru­koil­les­sa voi asi­at vie­dä tai­vaal­li­sel­le Isäl­le ja jät­tää ne hä­nen hal­tuun­sa.

– Vai­kei­den­kin asi­oi­den kes­kel­lä on tur­val­lis­ta tie­tää, et­tä si­sa­ret ja vel­jet ru­koi­le­vat mei­dän puo­les­tam­me. Elä­män ro­sot ja vai­keu­det pi­tä­vät mei­tä roik­ku­mas­sa Ju­ma­lan ar­mos­sa kiin­ni, Ei­ja tii­vis­tää.

Mi­kol­le ar­mos­ta kes­kus­te­le­mi­nen muis­tut­taa myös nuo­ruu­des­ta. Hän ker­too, et­tä hän löy­si Ju­ma­lan ar­mos­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan.

– Sa­mas­ta ih­meel­li­ses­tä ar­mos­ta saan tänä päi­vä­nä­kin edel­leen ol­la us­ko­mas­sa. On suu­ri ih­me, et­tä olen saa­nut säi­lyä us­ko­mas­sa, Mik­ko sa­noo.

Ar­mon ope­tet­ta­va­na

Lau­la­mi­nen ja mu­siik­ki ovat lä­hel­lä Ei­ja Han­hi­ne­van sy­dän­tä. Hä­nes­tä on eri­tyi­sen iha­naa se, mi­ten Sii­o­nin lau­luis­sa pu­hu­taan ar­mos­ta ja sii­tä, kuin­ka saa­daan elää an­teek­si­an­ta­muk­sen val­ta­kun­nas­sa.

Han­hi­ne­vat ovat ko­ke­neet, et­tä vai­kei­den­kin ai­ko­jen al­la Tai­vaan Isän ar­mos­ta on säi­ly­nyt halu kuu­lua Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

– Olem­me myös ko­ke­neet, et­tä us­ko­vais­ten yh­teys ja kes­ki­näi­nen rak­kaus ovat jo­tain sel­lais­ta, mitä em­me ole ko­ke­neet mis­sään muu­al­la.

Us­ko­vai­set saa­vat ol­la ar­mon ope­tet­ta­va­na. Esi­mer­kik­si avi­o­lii­tos­sa on hyvä ol­la puo­li­soi­na ar­mol­li­sia toi­sil­leen ja van­hem­pi­na ar­mol­li­sia lap­sil­le.

– Avi­o­puo­li­son kans­sa olen saa­nut ja­kaa kuor­man ja taa­kan. Ih­mi­si­nä em­me ole täy­del­li­siä, mut­ta olem­me ar­mol­li­sia toi­sil­lem­me, Ei­ja miet­tii.

Ei­ja ja Mik­ko tuu­mi­vat, et­tä puo­li­soi­na heil­lä on kes­ke­nään eri­lai­sia ar­mo­lah­jo­ja, joil­la he täy­den­tä­vät toi­si­aan.

Mik­ko muis­te­lee läm­möl­lä sitä, kuin­ka hä­nel­lä pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­tu­aan Pyhä Hen­ki he­rät­ti ha­lun men­nä nuor­ten ko­koon­tu­mi­siin. Siel­lä ar­mo sai ol­la opet­ta­ja­na ja hän sai ope­tel­la kil­voit­te­le­maan Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

Ar­mos­ta us­ko­mas­sa

Han­hi­ne­vat ker­to­vat, et­tä Tai­vaan Isä on an­ta­nut läpi elä­män evan­ke­liu­min ol­la voi­ma­na ja ra­vin­to­na. Mik­ko toi­mi pit­kään sa­nan­pal­ve­li­ja­na. Hän ker­too ko­ke­neen­sa usein so­pi­mat­to­muut­ta ja heik­kout­ta, mut­ta ar­mon sana tu­lee­kin suo­raan Ju­ma­lal­ta.

– Vaik­ka pal­ve­lu­teh­tä­vä tun­tuu it­ses­tä usein vai­ke­al­ta, niin Ju­ma­la sa­nal­laan voi sil­ti pu­hu­tel­la ja ra­vi­ta sii­tä huo­li­mat­ta. Evan­ke­liu­mi on tär­kein, hän tii­vis­tää.

Hän muis­taa ti­lan­teen, jos­sa vai­ke­al­ta tun­tu­van pu­heen jäl­keen en­ti­siä op­pi­lai­ta oli ha­lun­nut tul­la kes­kus­te­le­maan.

– Saar­nas­ta oli sit­ten­kin us­kot­tu! Mik­ko ih­met­te­lee.

Hän muis­te­lee vie­lä, kuin­ka pal­ve­lu­vuo­roon läh­te­mi­nen tun­tui usein vai­ke­al­ta.

– Jos­kus vie­lä ko­tiin pa­la­tes­sa ”piti vie­lä pu­hal­lel­la”. Sil­loin Ei­ja ker­ran ky­syi: ”No sa­noi­vat­ko ne us­ko­vai­set siel­lä si­nun läh­ties­sä Ju­ma­lan rau­haan?”

Ju­ma­lan ar­mos­ta saam­me ol­la us­ko­mas­sa, he päät­tä­vät.