Sari Rai­vio eli lap­suut­taan ja nuo­ruut­taan us­ko­vai­ses­sa yrit­tä­jä­per­hees­sä. Koti si­jait­si muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­sä Ala­jär­ven kes­kus­tas­ta.

Ar­to Rai­vi­on koti oli vä­hän kau­em­pa­na kir­kon­ky­läl­tä.

– Us­ko­vai­sen äi­din kans­sa tuli käy­tyä seu­rois­sa, mut­ta mur­ro­si­än jäl­keen maa­il­ma vei mu­ka­naan. 19-vuo­ti­aa­na sain pa­la­ta ta­kai­sin tur­val­li­seen seu­raan pa­ran­nuk­sen ar­mon kaut­ta, Ar­to ker­too kii­tol­li­se­na.

Hän muis­te­lee läm­möl­lä jo edes­men­nyt­tä ve­li­puol­taan Mik­koa, joka jak­soi muis­tut­taa pa­ran­nuk­sen teon tär­key­des­tä.

Nuo­ren nä­kö­kul­maa 1980-lu­kuun

Sari ker­too, et­tä vuo­si­kym­me­niä sit­ten rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­ro­ja oli pal­jon ja niis­sä lä­hes kai­kis­sa käy­tiin.

– Ei tul­lut kuu­loon­kaan, et­tä seu­roi­hin ei läh­det­täi­si. Lin­ja-au­toil­la läh­det­tiin opis­to­jen seu­roi­hin ja naa­pu­ri­rau­ha­nyh­dis­tyk­sil­le nuor­ten ta­pah­tu­miin.

Il­ta­ky­lä­kult­tuu­ri oli ak­tii­vis­ta. Nuo­ret ko­koon­tui­vat ko­tei­hin.

– Ja kun pai­kat oli pie­niä ei­kä il­mas­toin­nis­ta tie­to­a­kaan, niin kuu­ma­han siel­lä oli. Mut­ta oli mu­ka­vaa. Py­hä­kou­lu oli sun­nun­tai­sin ko­deis­sa ja lap­si- ja nuo­ri­so­työ käyn­nis­tyi pik­ku hil­jaa.

Sari muis­taa ol­leen­sa päi­vä­ker­hon oh­jaa­ja­na. Hä­nen mu­kaan­sa Su­vi­seu­rois­sa käy­tiin ja siel­lä teh­tiin pari työ­vuo­roa.

– Työ­vuo­rois­sa nu­kut­ti kau­he­as­ti, kos­ka yöl­lä ei ol­lut oi­kein nu­kut­tu. So­vit­tu työ­vuo­ro teh­tiin kui­ten­kin sin­nik­kääs­ti niin kuin oli lu­vat­tu, Sari tun­nus­taa.

Kah­dek­san­kym­men­tä­lu­vul­la kris­til­li­syy­den kes­kuu­des­sa oli jon­kin ver­ran opil­li­sia nä­ke­my­se­ro­ja. Seu­ro­jen ja seu­ra­kun­ta­päi­vien li­säk­si pi­det­tiin hoi­to­ko­kouk­sia.

Ar­to ja Sari muis­te­le­vat ol­leen­sa ti­lai­suuk­sis­sa, jois­sa he ovat ko­ke­neet il­ma­pii­rin ol­leen ai­ka tiu­kan ja vä­hän ah­dis­ta­van. He pi­tä­vät hy­vä­nä sitä, et­tä nyt­tem­min on us­kal­let­tu sa­noa, et­tä jois­sa­kin ti­lan­teis­sa on teh­ty vir­hei­tä ja yli­lyön­te­jä­kin on tul­lut. Näin on to­det­tu myös SRK:n his­to­ri­a­te­ok­ses­sa.

– Kai sil­lä jo­kin tar­koi­tus oli, et­tä sel­lai­siin ti­lan­tei­siin ajau­dut­tiin, poh­tii Ar­to.

Rai­vi­ot iloit­se­vat sii­tä, et­tä ovat saa­neet säi­lyä us­ko­mas­sa Sii­o­nin rak­kau­des­sa vuo­si­kym­men­ten läpi. Us­ko­mi­nen on Ju­ma­lan lah­ja.

”Luo­tim­me niin pal­jon”

Ar­to oli nuo­re­na mie­he­nä reis­su­hom­mis­sa muun mu­as­sa Hel­sin­gis­sä te­la­kal­la. Hän pa­la­si ko­ti­pi­tä­jään­sä rei­lun kah­den­kym­me­nen ikäi­se­nä us­ko­vai­se­na mie­he­nä. Ei­kä kau­an men­nyt­kään, kun tiet koh­ta­si­vat Sa­rin kans­sa ja yh­tei­nen elä­mä avi­o­lii­ton kaut­ta al­koi vuon­na 1987.

Sari ja Ar­to ker­to­vat, et­tä seu­rus­te­lun aloit­ta­mi­nen mer­kit­si heil­le avi­o­liit­toa. He luot­ti­vat Ju­ma­lan huo­len­pi­toon niin pal­jon, et­tä us­kal­si­vat pe­rus­taa per­heen, ra­ken­taa asun­non ja ot­taa vas­taan ne lap­set, jot­ka heil­le lah­joi­tet­tiin.

– Minä sain ai­na hy­vää koh­te­lua las­ten­neu­vo­las­sa. Siel­lä oli am­mat­ti­tai­toi­sia työn­te­ki­jöi­tä. Hy­vät muis­tot on niil­tä käyn­neil­tä, ker­too Sari.

– Se jos­kus häi­rit­si, kun tu­tut ja ys­tä­vät usein ky­se­li­vät, et­tä mil­loin­kas se on seu­raa­va las­ket­tu ai­ka.

Rai­vi­ot ker­to­vat, et­tä kah­dek­san­kym­men­tä­lu­vul­la ky­läil­tiin pal­jon tut­tu­jen luo­na.

– Per­heet ja nuo­ret ky­läi­li­vät ja nuo­ret myös. Lap­set oli­vat pal­jon yö­ky­läs­sä su­ku­lai­sis­sa ja tu­tuis­sa. Oli ihan mah­dol­lis­ta läh­teä au­tol­la tut­tuun ky­lä­paik­kaan, ja jos siel­lä ei ol­tu ko­to­na, ajet­tiin seu­raa­vaan ta­loon. Ei soi­tel­tu, men­tiin vain.

He jat­ka­vat:

– Kun lap­sia syn­tyi, vie­tiin tu­paan­tu­li­ai­sia, käy­tiin pir­tis­sä ja näin py­syt­tiin tut­tui­na. Suk­kia par­sit­tiin yh­teis­voi­min. Äi­dit jäi las­ten saan­nin jäl­keen usein vuo­sik­si ko­tiin. To­sin jot­kut jat­koi­vat vir­kau­ri­aan per­heen suu­re­tes­sa­kin.

Oma koti Hois­kon ky­läl­le

Kun Sari ja Ar­to oli­vat men­neet nai­mi­siin, sa­noi Sa­rin Jaak­ko-isä, ra­ken­nus­tar­vi­ke­kaup­pi­as, et­tä ei kai sii­nä muu­ta kuin ta­loa ra­ken­ta­maan. Sari oli tuol­loin töis­sä isän­sä kau­pas­sa.

– Ar­ton ko­din mais­ta loh­kais­tiin tont­ti, ja sil­le nou­si hie­no pu­na­tii­li­nen oma­ko­ti­ta­lo. Ta­loon muu­tet­tiin jo vuon­na 1988. Esi­koi­nen, So­fia syn­tyi sa­ma­na vuon­na kun talo val­mis­tui.

Rai­vi­oil­la on kah­dek­san las­ta, jois­ta täl­lä het­kel­lä nuo­rin on vie­lä ko­to­sal­la. Las­ten­lap­si­a­kin on jo 15.

Per­hees­sä on to­tut­tu sii­hen, et­tä isä on vii­kot reis­su­hom­mis­sa. Ar­to on työs­ken­nel­lyt vuo­si­kym­me­net mal­mi­net­sin­tä- ja kai­raus­hom­mis­sa lä­hin­nä La­pin maas­tois­sa.

Sa­rin työt ovat nuor­ten pa­ris­sa. Hän on nyt toi­mi­nut kym­me­nen vuot­ta kou­lun­käyn­nin oh­jaa­ja­na, mut­ta eri­tyis­tä mie­len­kiin­toa hän tun­tee nep­sy­val­men­ta­jan teh­tä­vään, jo­hon on kou­lut­tau­tu­nut.

– Mie­les­tä­ni nii­tä toi­mia sai­si ol­la enem­män, et­tä kaik­ki sai­si­vat haas­tei­siin­sa hy­vää pal­ve­lua, hän to­te­aa.