Mar­jo Saa­ri

Maa­il­man eli­nym­pä­ris­tö­jen päi­vää vie­te­tään huo­men­na 4. lo­ka­kuu­ta. Ur­ba­ni­soi­tu­va maa­il­mam­me muut­tuu ym­pä­ril­läm­me usein huo­maa­mat­tam­me. Kau­pun­kim­me kas­va­vat ja maa­seu­tu au­ti­oi­tuu.

Vas­toin val­lit­se­vaa vir­taus­ta muut­ti Hilk­ka Moi­sio mie­hen­sä Tee­mun ja per­heen­sä kans­sa 17 vuot­ta sit­ten Pih­ti­pu­taan Muu­ras­jär­vel­le. Koti sei­soo kau­niil­la pai­kal­la jär­ven ran­nal­la, ym­pä­ril­lään pel­toa ja met­sää. Pi­has­sa lai­dun­taa he­vo­sia. Hilk­ka Moi­sio ker­too, et­tä muut­to ta­kai­sin ko­ti­seu­dul­le ei jos­sain vai­hees­sa ol­lut vaih­to­eh­to.

– Kun 16-vuo­ti­aa­na läh­din ko­toa, ajat­te­lin, et­tä en enää iki­nä pa­laa tän­ne kor­peen.

Kun per­he vuo­sien saa­tos­sa kas­voi, pää­tyi­vät Moi­si­ot kui­ten­kin os­ta­maan Hil­kan lap­suu­den­ko­din.

– Pää­tet­tiin, et­tä myö lä­he­tään maal­le.

Pääl­lim­mäi­se­nä aja­tuk­se­na muu­tos­sa oli eli­nym­pä­ris­tön tuo­ma rau­ha. Kun on ti­laa ym­pä­ril­lä, saa va­paas­ti ol­la mitä ha­lu­aa. Las­ten mie­li­ku­vi­tus pää­see val­loil­leen ei­kä tar­vit­se jär­jes­tää har­ras­tuk­sia, jos lap­set ei­vät it­se ha­lua. Toi­saal­ta jos lap­set ovat ha­lun­neet, ovat van­hem­mat pyr­ki­neet kul­jet­ta­maan har­ras­tuk­siin.

Moi­sio sa­noo, et­tä on tär­ke­ää huo­ma­ta mah­dol­li­suu­det, joi­ta kus­sa­kin eli­nym­pä­ris­tös­sä on. Hän nau­rah­taa, et­tä maal­la asu­va voi hai­kail­la kau­pun­kiin ja päin­vas­toin.

– Usein ruo­ho on vih­re­äm­pää ai­dan toi­sel­la puo­lel­la. Jos jos­kus it­ses­tä tun­tuu­kin, et­tä ei ole mi­tään te­ke­mis­tä, voi vie­rai­lul­le tul­lut ys­tä­vä ih­me­tel­lä kaik­kea sitä, mitä meil­lä pää­see te­ke­mään. Voi rat­sas­taa omas­sa pi­ha­pii­ris­sä, ui­da, luis­tel­la jääl­lä ja jopa ajaa ral­lia.

Jos jo­ta­kin Moi­sio ny­kyi­ses­sä eli­nym­pä­ris­tös­sään on kai­van­nut, se on ih­mi­set ja so­si­aa­li­set kon­tak­tit. Osin tä­män vuok­si hän pää­tyi jos­sain vai­hees­sa vaa­te-esit­te­li­jäk­si. Myös oman ky­län toi­min­nas­sa hän on ol­lut ak­tii­vi­ses­ti mu­ka­na.

– Pää­sin tu­tus­tu­maan eri­lai­siin ih­mi­siin ja sain uu­sia ys­tä­viä.

Ai­koi­naan maal­le­muu­tos­sa oli myös aja­tuk­se­na ol­la tu­ke­na Hil­kan van­hem­mil­le hei­dän van­huu­des­saan. Nyt van­hem­pia ei enää ole. Eli­nym­pä­ris­tö ja luon­to ym­pä­ril­lä ovat yh­tä kau­nii­ta kuin tuol­loin. Ko­tia ja pi­ha­pii­riä on lai­tet­tu mie­lui­sak­si. Pa­ris­kun­nan osaa­vis­sa kä­sis­sä talo on saa­nut uu­den il­meen, pi­ha­pii­ri uu­sia ra­ken­nuk­sia, ran­taan on teh­ty sau­na. Tu­le­vai­suus on täs­sä vai­hees­sa avoin.

– En­nen kaik­kea on kii­tol­li­nen mie­li kai­kes­ta sii­tä, mitä on saa­nut. Us­kon avul­la on jak­sa­nut luot­taa sii­hen, et­tä elä­mä kan­taa. On tur­ha mu­reh­tia tu­le­vaa. Lap­se­no­mai­ses­ti saa luot­taa sii­hen, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy, kun ei jää omaan po­te­roon asi­oi­ta miet­ti­mään.

Moi­sio jat­kaa, et­tä kii­tol­li­suus kum­pu­aa pie­nis­tä asi­ois­ta, kun vain py­säh­tyy ja rau­hoit­tuu huo­maa­maan – esi­mer­kik­si sii­tä, et­tä ik­ku­nas­ta jär­vel­le kat­so­es­sa voi näh­dä jout­se­nen li­pu­van jär­ven poik­ki.