Päi­viö Kart­tu­nen

Kar­ja­lai­nen iloi­suus ja vie­raan­va­rai­suus on ko­et­ta­vis­sa, kun me­nee An­ne­li ja Es­ko Lei­pä­län ko­tiin Haa­pa­jär­ven Ok­sa­val­le. Pöy­däs­sä on iso kul­hol­li­nen An­ne­lin lei­po­mia kar­ja­lan­pii­ra­koi­ta, ja Es­ko toi­mit­taa koh­ta vie­rai­ta sa­vu­sau­naan. Lei­pä­löi­den ty­tär An­na-Mai­ja Hil­tu­nen on tul­lut käy­mään Ii­sal­mes­ta kol­men tyt­tä­ren­sä ja poi­kan­sa kans­sa. Myös naa­pu­ris­sa asu­va Lei­pä­löi­den poi­ka Ant­ti Lei­pä­lä on tul­lut pii­pah­ta­maan. Pai­kal­la on siis kol­me su­ku­pol­vea.

Sota ja sen jäl­kei­nen ajan­jak­so on jää­nyt elä­väs­ti Lei­pä­län pa­ris­kun­nan mie­leen. Sa­moin he muis­ta­vat van­hem­pien­sa ker­to­muk­set rin­ta­mil­ta. Pom­mi­tus­ten ää­net, evak­ko­mat­ka, ko­ti­seu­tu­jen jät­tä­mi­nen ja uu­sien ih­mis­ten tulo ko­tei­hin ovat jää­neet py­sy­väs­ti mie­leen.

An­ne­lin lap­suu­den­ko­ti oli Vii­pu­ris­sa Lii­ma­tas­sa, ja lap­sia per­hees­sä oli sil­loin kol­me. Isä oli muu­ra­ri, ja äi­ti kävi lei­po­mos­sa töis­sä.

– Olin ne­li­vuo­ti­as, kun tal­vi­so­ta al­koi. So­dan ää­net kuu­lui­vat, ja isä jou­tui rin­ta­mal­le. Läh­dim­me sil­loin äi­ti­ni ja sis­ko­je­ni An­jan ja Rai­lin kans­sa evak­koon Hä­meen lää­niin Kos­kel­le. Siel­lä asuim­me kyl­mäs­sä ja ha­ta­ras­sa mö­kis­sä toi­sen evak­ko­per­heen kans­sa. Ikä­vän ja pe­lon kes­kel­lä loh­du­tin äi­tiä, et­tä älä it­ke, sil­lä kol­mas­tois­ta päi­vä maa­lis­kuu­ta vi­hol­li­nen läh­tee Vii­pu­ris­ta. Näin sit­ten ta­pah­tui­kin, An­ne­li muis­te­lee ih­meel­lis­tä sat­tu­maa.

Hän jat­kaa, kuin­ka so­dan kes­kel­tä hei­dät lä­he­tet­tiin edel­leen Ruot­siin, aluk­si las­ten­ko­tiin.

– Ker­ran is­tuim­me sis­kon kans­sa rin­nak­kain por­tais­sa ja ikä­vöim­me äi­tiä ja isää. Sa­noin sis­kol­le­ni, et­tä lau­le­taan En­ke­li tai­vaan, et­tä it­ket­täs pa­rem­min. Ja niin me lau­loim­me.

Vä­li­rau­han tul­les­sa lap­set tuo­tiin Suo­meen ja ta­kai­sin Vii­pu­riin.

– Isäm­me al­koi ra­ken­taa uut­ta ta­loa meil­le. En­sin hän ra­ken­si pi­ha­ra­ken­nuk­sen, mis­sä voi­tiin asua. Jat­ko­so­dan alet­tua muis­tan, kun vi­hol­li­sen pom­mit rä­jäh­te­li­vät ko­tim­me lä­hel­lä.

Sil­loin An­ne­li toi­mi­tet­tiin sis­kon­sa kans­sa jäl­leen evak­koon Ruot­siin.

– Olim­me puo­li­tois­ta vuot­ta Ruot­sis­sa ja pa­la­sim­me Suo­meen vuon­na 1945.

An­ne­li Lei­pä­lä ker­too, et­tä vaik­ka hä­nen van­hem­pan­sa ei­vät ol­leet us­ko­vai­sia, he ru­koi­li­vat var­je­lus­ta. He opet­ti­vat myös kuu­li­ai­suut­ta, hy­viä ta­po­ja, ah­ke­ruut­ta, isän­maal­li­suut­ta ja an­teek­si­pyy­tä­mis­tä.

Jat­ko­so­dan pää­tyt­tyä Vii­pu­riin ei voi­tu enää pa­la­ta. An­ne­lin van­hem­mat asui­vat en­sin Ve­si­lah­del­la. Siel­tä per­he muut­ti Reis­jär­vel­le heil­le an­ne­tul­le asu­tus­ti­lal­le vuon­na 1948. An­ne­li kävi seu­rois­sa ja ta­pa­si siel­lä us­ko­vai­sia.

– Sain pa­ran­nuk­sen ar­mon ja me­nin ker­to­maan asi­as­ta us­kos­ta osat­to­mal­le isäl­le­ni. Hän to­te­si, et­tä us­ko­vais­ten ru­kouk­set voi­vat kan­taa su­ku­pol­vien ajan.

Es­ko ker­too, et­tä hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat us­ko­vai­sia.

– Isä kuu­lui suo­je­lus­kun­taan ja osal­lis­tui tal­vi- ja jat­ko­so­taan. Isä oli osan ajas­ta van­ki­lei­rin var­ti­ja­na Sor­ta­va­las­sa. Yk­si van­ki oli lä­het­tä­nyt isäl­le kor­tin, joka vii­pyi mat­kal­la mon­ta vuot­ta ja tuli meil­le vas­ta isän kuol­tua. So­dan ai­ka­na ko­ti­ky­läl­täm­me kaa­tui mie­hiä useis­ta ko­deis­ta.

Es­kon lap­suus­ko­dis­sa ope­tet­tiin työn­te­koon pie­nes­tä läh­tien. Seu­rois­sa käy­tiin ko­deis­sa tai omal­la toi­mi­ta­lol­la. Il­tai­sin ru­koil­tu Le­vol­le las­keun Luo­ja­ni pois­ti pel­koa.

– So­tien jäl­keen to­te­sim­me mo­nes­ti, et­tä va­paa isän­maa on suu­ri Ju­ma­lan lah­ja. Omat ko­dit ja ko­ti­seu­dut ovat hy­viä kas­vu­ym­pä­ris­tö­jä lap­sil­le. Näi­tä lah­jo­ja saam­me ai­na ru­koil­la lap­sil­le ja las­ten­lap­sil­le sekä kai­kil­le tu­le­vil­le su­ku­pol­vil­le, hän to­te­aa.

Lei­pä­löi­den lap­set Ant­ti Lei­pä­lä ja An­na-Mai­ja Hil­tu­nen poh­ti­vat, mi­ten äi­din kar­ja­lai­suus ja isän poh­ja­lai­suus nä­kyi­vät lap­suu­des­sa:

– Van­hem­pien kun­ni­oi­tus ja tot­te­le­mi­nen oli sel­vä asia. Työ­tä teh­tiin myös jo­kai­nen ar­ki­päi­vä, mut­ta sun­nun­tai oli le­po­päi­vä. Sil­loin ei men­ty on­ki­maan­kaan. Meil­lä sa­not­tiin, et­tä ko­tim­me vil­ja­pel­lot saa­tiin kor­juu­seen, vaik­ka sun­nun­tai­na ei teh­ty työ­tä. Py­hä­vaat­teet lai­tet­tiin myös py­hä­nä pääl­le, muis­te­le­vat si­sa­ruk­set.

– Äi­ti ei pal­jon pu­hu­nut kar­ja­lai­suu­des­ta ja mur­re­kin oli muut­tu­nut poh­ja­lai­sek­si. Mut­ta äi­din si­sa­rus­ten ko­koon­tu­es­sa iloi­nen puhe so­li­si ja kar­ja­lai­nen mur­re nä­kyi ja kuu­lui, nau­raa Hil­tu­nen.

Ant­ti Lei­pä­lä ker­too, et­tä vie­raan­va­rai­suus on Ok­sa­van ky­län hyvä pe­rin­ne.

– Oli­pa avun tar­ve mikä ta­han­sa, apuun men­nään, ei­kä vie­ras läh­de il­man kah­via tai ruo­kaa.