Lasse Kokko
Lasse Kokko
Sirkka Lehto
Pyhäinpäivää vietetään tänä vuonna lauantaina 2.11.2024. Pyhäinpäivä on sulautuma kahdesta juhlasta, kaikkien pyhien päivästä 1.11. (Festum omnium sanctorum) ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä 2.11. (Commemoratio omnium fidelium defunctorum).
Pyhäinpäivänä hautausmaille syttyy kynttilöiden valomeri. Kirkon viestintä muistuttaa, että monissa seurakunnissa vietetään jumalanpalveluksia tai hartaushetkiä, jossa sytytetään kynttilöitä edellisen vuoden aikana kuolleiden seurakunnan jäsenten muistolle. Näihin tilaisuuksiin kutsutaan erityisesti niitä, joiden kokema suru ja menetys on juuri tapahtunut.
– Haudoilla käyminen pyhäinpäivänä on yhteisöllinen, usein sukupolvelta toiselle periytyvä perinne. Perinteet ja rituaalit lohduttavat ja kannattelevat juuri siksi, että niihin saa osallistua osana yhteisöä ja ketjua: näin me ihmiset olemme selviytyneet sukupolvesta toiseen, kirjoittaa kirkon viestinnän lainaama psykoterapeutti, TT, Heli Pruuki artikkelissaan, joka käsittelee kuolemaa ja surua.
Miltä suru tuntuu?
Päivämies kyseli lukijoiltaan viikon kysymys -palstalla, miltä suru tuntuu ja miten sen kanssa pärjää.
"Suru tuntuu painona kehossa. Se painaa mielen matalalle ja hidastaa askelia pysäyttäen ne välillä kokonaan. Suru muuttaa muotoaan ja vaikuttaa eri tavoin eri päivinä. Joskus pärjää paremmin, mutta toisina päivinä on pakko antautua ja todeta, että suru on vahvempi. Silloin voi jättää suunnitelmansa päivän töistä ja tehtävistä. Kaunis musiikki, kynttilät ja rukous lohduttavat ja vievät hetken eteenpäin", kuvaili yksi juuri lapsensa menettänyt lukija.
Monet vastaajat kertoivat, että surua on vaikea sanoittaa, mutta että se tuntuu mielen lisäksi kehossa asti. Se on usein monitahoista ja -sävyistä, ja sitä on kuvattu tyhjyytenä, mustana, kaipauksena, hyökyaaltona, vihana, toivottomuutena, lamaantumisena ja lämpiminä muistoina. Suru myös itkettää.
Lukijat kuvasivat, että suru kulkee aaltoina, ja että kun surun hetki tulee, se kannattaa hyväksyä ja antaa sille mahdollisuuden tulla ja olla. Sillä lailla pärjää paremmin. Arjen perusrutiinit myös auttavat.
Taivaassa ei ole surua
Moni koki uskon voimavarana myös surussa, mutta läheiset ihmiset ja ammattiavun tärkeys nousivat myös esille. Apua on tuonut myös myönteinen asennoituminen; voi ajatella, että Jumala antaa sopivasti sekä iloa että surua ja antaa voimat kestää – välillä huonommin, välillä paremmin. Joku vastasi, että surun kanssa pärjää, koska on pakko: ”Sen alla voi hetken rypeä ja kohdata suruun liittyvät asiat, mutta sinne ei kannata jäädä, vaan opetella elämään uutta normaalia, jossa suru on sivuroolissa.”
Joku lukijoista totesi, että suru jättää arpia. Monia lohdutti ajatus, että vaikka suru kulkee mukana koko loppuelämän, taivaassa ei ole enää surua. Rukoileminen ja Jumalan lupaus pitää huolta on auttanut.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys