Ai­li Pa­sa­nen

Su­vi­seu­rat ovat suu­ri ta­pah­tu­ma myös ko­tiin jää­neil­le. He ha­lu­a­vat ar­ki­siin päi­viin jo­tain poik­ke­a­vaa, juh­las­ta muis­tut­ta­vaa. Se voi ol­la ”su­vi­seu­ra­ruo­kaa”, lap­sil­la seu­ra­ken­tän ra­ken­ta­mis­ta tai ai­na­kin tur­hien töi­den jät­tä­mis­tä.

En­nen Su­vi­seu­ro­ja jut­te­lin var­sin iäk­kään us­ko­nys­tä­vän kans­sa. Hän ih­met­te­li ja har­mit­te­li­kin sitä, et­tei enää tun­te­nut niin suur­ta us­ko­mi­sen iloa kuin nuo­re­na. Hän muis­te­li, et­tä oi­kein nau­rat­ti, kun ys­tä­vien ja sis­ko­jen kans­sa pää­si seu­roi­hin. Tuu­ma­sin hä­nel­le, et­tei ikä­vuo­sien kart­tu­es­sa ken­ties ole enää voi­mia muus­ta­kaan ko­vin nä­ky­väs­ti iloi­ta. Ilo on var­maan hil­jais­ta sy­dä­men iloa.

– Niin­hän se on, hän sa­noi.

Hän ker­toi hy­väl­lä ja iloi­sel­la mie­lel­lä avaa­van­sa Ke­sä­seu­ra­ra­di­on.

Kuun­te­lin seu­ro­jen aat­to­päi­vä­nä en­sim­mäi­sen pu­heen. Pent­ti Hauk­ka­la ker­toi poh­ja­lai­sel­la mur­teel­laan ken­tän val­mis­te­lu­töis­tä. Sii­tä, kuin­ka oli tar­koi­tus teh­dä ta­val­li­nen seu­ra­kent­tä, mut­ta kui­ten­kin ”prii­maa puk­kaa”. Mie­les­sä­ni näin len­to­ken­tän, kuu­lin sin­ne saa­pu­vien au­to­jen hil­jai­sen hu­ri­nan. Läh­din aje­le­maan Ka­jaa­niin.

Pie­niä tuo­ki­oi­ta vuo­sien var­rel­ta

Ko­koon­num­me pie­nel­lä po­ru­kal­la He­le­na Rim­pi­läi­sen van­han ta­lon kuk­kai­seen pi­ha­pii­riin päi­vä­kah­vil­le. Har­mit­te­lem­me sitä, et­tei meil­lä ole pien­tä Suo­men lip­pua va­paan isän­maam­me kun­ni­ak­si. Vii­väh­däm­me su­vi­seu­ra­muis­to­jen ää­rel­lä.

Ul­la Kont­ti­lan mie­leen tu­lee mo­nia mu­ka­via su­vi­seu­ra­muis­to­ja, pie­niä tuo­ki­oi­ta vuo­sien var­rel­ta. Hän muis­taa ek­sy­neen­sä 4-vuo­ti­aa­na Ka­jaa­nin su­vi­seu­rois­sa. Joku seu­ra­vie­ras hän­tä nos­ti ylös ja kuu­lut­te­li. Niin van­hem­mat löy­si­vät pie­nen tyt­tö­sen­sä.

– Kun en ole voi­nut läh­teä seu­roi­hin, on ihan hyvä ko­to­na yk­sin kes­kit­tyä kuun­te­le­maan. Vä­lil­lä on mu­ka­va tois­ten­kin kans­sa yh­des­sä kuun­nel­la.

Saar­nat jäi­vät mie­leen

En­nen ny­kyi­siä net­ti- ja ra­di­oyh­teyk­siä oli Su­vi­seu­ro­jen ra­di­oin­ti ai­na sun­nun­tai­sin kel­lo 13–14. Se oli niin ar­vo­kas tun­ti, et­tei ko­deis­sa teh­ty sil­loin mi­tään, vaan is­tut­tiin kuun­te­le­maan. Mo­nes­ti kuun­nel­tiin niin tark­kaan, et­tä saar­nat jäi­vät mie­leen.

Tuu­la Stång muis­taa vuo­den 1998 Su­vi­seu­ro­jen ra­di­oin­nis­ta Erk­ki Pi­rin saar­nan. Stån­gin isä oli kuol­lut ju­han­nu­saa­mu­na.

Erk­ki Piri ku­vai­li: ”Kun us­ko­vai­sen ar­kul­le hau­taan pu­to­a­vat en­sim­mäi­set la­pi­ol­li­set hiek­kaa, nii­den ku­mah­duk­set ovat kuin ylös­nou­se­mus­kel­lot.”

Stång kuu­li ne kel­lot isän­sä hau­dal­la.

Sot­ka­mon Su­vi­seu­rat oli­vat He­le­na Rim­pi­läi­sen äi­dil­le vii­mei­set. Äi­ti ha­lu­si ai­van eh­dot­to­mas­ti ava­jais­seu­roi­hin. Äi­dil­le tuo­tiin isoon telt­taan oma tuo­li. Uni voit­ti äi­din, hän oli niin lo­pen uu­pu­nut. Kau­an ei voi­tu seu­rois­sa ol­la.

Su­vi­vir­ren ka­jah­ta­mi­nen ava­jais­seu­rois­sa on­kin meil­le se het­ki, joka tuo suu­ren juh­lan tun­nun. Se kir­voit­taa kyy­ne­leet, tuo tai­vaan lä­hel­le.

Seu­rat lop­pu­vat ai­ka­naan

Jo­kai­nen meis­tä muis­taa sen su­loi­sen tun­teen, kun saa he­rä­tä seu­ra­ken­tän tun­tu­mas­sa. Kai­ut­ti­mis­ta kuu­luu: ”Hy­vää huo­men­ta, Ju­ma­lan ter­ve. Olem­me saa­neet he­rä­tä uu­teen päi­vään.”

Jat­kok­si kai­kuu aa­mu­lau­lu.

Seu­ro­jen alun vih­reä hei­nik­ko, koh­ta rus­ke­ak­si tal­lat­tu, pu­run tuok­su, las­ten iloi­set ää­net, lau­la­mi­nen isos­sa tel­tas­sa – ne kaik­ki tul­vi­vat mie­leem­me. Nii­tä ker­tai­lem­me.

Eri­lai­sia seu­ra­ma­joi­tuk­si­a­kin olem­me ko­ke­neet. Vaa­ti­mat­to­mat ah­taat tel­tat, ohu­et pat­jat lat­ti­al­la, vain kas­vo­jen ja kä­sien pesu ve­si­ha­nan al­la – niis­tä oli har­mia, mut­ta myös hu­pai­sia muis­to­ja. Pal­jon on ai­ka muut­ta­nut seu­ra­kan­san olo­suh­tei­ta.

– Jos­kus on an­ke­a­kin tun­ne, kun seu­rat lop­pu­vat ja kent­tä tyh­je­nee, joku mai­nit­see.

– Kau­an vie­lä ko­to­na kor­vis­sa kai­kuu lau­lu, kun ar­ki al­kaa.

Jos on oi­kein hai­ke­al­la mie­lel­lä jää­nyt ko­tiin seu­ro­jen ajak­si, on loh­dut­ta­vaa, et­tä kai­kil­ta seu­rat lop­pu­vat ai­ka­naan. Kaik­ki pa­laa­vat ar­keen­sa. ”Us­ko­mi­seen se kui­ten­kin jää” – van­ha sa­non­ta on tot­ta.

Hai­keut­ta ja va­paut­ta

Jut­te­lem­me sii­tä, mi­ten ko­em­me ko­tiin jää­mi­sen Su­vi­seu­rois­ta. Sii­nä on ai­na an­nos hai­keut­ta, mut­ta myös muu­ta.

Joku meis­tä to­te­aa:

– Va­paut­ta­va aja­tus, et­tei tar­vit­se pys­tyä sii­hen mi­hin nuo­re­na. Saa hy­vil­lä mie­lin kes­kit­tyä kuun­te­le­maan ko­to­na. Se on Ju­ma­lan lah­ja.

Vaik­ka tek­nii­kan ke­hit­ty­mi­nen tuo ih­mi­sil­le pal­jon huo­no­ja il­mi­öi­tä, se myös pal­ve­lee.

– Val­ta­va siu­naus yk­sit­täi­sel­le ih­mi­sel­le ja koko ih­mis­kun­nal­le, et­tä kaik­ki­al­le voi kuu­lua evan­ke­liu­min sa­no­ma. Kaik­ki kan­sat saa­vat kuul­la, kä­sit­tä­mä­tön us­kon vah­vis­tus. Sitä ei voi­nut ku­vi­tel­la vuo­si­kym­me­niä sit­ten.

Si­ni­sil­lä pen­keil­lä on iloi­nen va­loi­sa tun­nel­ma.

Kuu­len jon­kun sa­no­van:

– On kii­tol­li­nen olo, ilo ys­tä­vis­tä ja oi­kea us­ko­mi­sen ilo.