Lee­na Suo­ja­nen-Rai­nio on aset­tu­nut mo­nien elä­män­vai­hei­den jäl­keen asu­maan Po­riin. Pit­kä elä­mä on yl­lät­tä­nyt mon­ta ker­taa ja vie­nyt esi­mer­kik­si Ah­ve­nan­maal­le seu­ra­toi­min­nan jär­jes­tä­jäk­si.

– Olet kyl­lä puo­li vuot­ta myö­häs­sä, sil­lä puo­li vuot­ta sit­ten pää­ni oli­si toi­mi­nut pa­rem­min, hän sa­noo ja hy­myi­lee.

Hy­vin pää toi­mii sil­ti vie­lä­kin, vaik­ka on aher­ta­nut jo 90 vuot­ta.

– Olen ihan hy­vin ko­tiu­tu­nut­kin, hän to­te­aa, vaik­ka on­kin tun­te­nut it­sen­sä yk­si­näi­sek­si ja ala­ku­loi­sek­si vii­me ai­koi­na.

Pa­la­taan vuo­si­kym­me­niä taak­se­päin Py­hä­jo­el­le. Sil­loin syn­tyi Lee­na Viir­ret. Hän sai­ras­ti tu­ber­ku­loo­sin ja sai eli­ni­käi­set vai­vat jal­koi­hin­sa.

– Olin hyvä las­ten­hoi­ta­ja, kun en ky­en­nyt pel­lol­le tai na­vet­taan, hän muis­te­lee.

Työt vei­vät hä­net 19-vuo­ti­aa­na Tur­kuun, jos­sa hän ta­pa­si Lau­ri Suo­ja­sen, Las­sen. Mies ei ol­lut us­ko­mas­sa, ja Suo­ja­nen-Rai­ni­o­kin ajau­tui maa­il­maan.

– Las­se ai­na kan­nus­ti, et­tä älä hei­tä us­koa, mut­ta en minä oi­kein jak­sa­nut ol­la us­ko­mas­sa. Oma­tun­to soi­ma­si, kun elä­mä ei ol­lut kui­ten­kaan us­ko­vai­sen ih­mi­sen elä­mää, hän ker­too.

Pa­ran­nus su­vi­seu­ra­mat­kal­la

Suo­ja­set sai­vat nel­jä las­ta: Ka­rin, Se­pon, He­le­nan ja Ti­mon. Per­he muut­ti Tu­rus­ta Py­hä­jo­el­le töi­den pe­räs­sä. Suo­mes­sa oli pal­jon työt­tö­myyt­tä nii­hin ai­koi­hin, mut­ta per­he sai pai­kan van­hain­ko­din ta­lon­mie­hi­nä. Li­säk­si Las­se-isä oli pit­kiä ai­ko­ja myös reis­su­hom­mis­sa Ruot­sis­sa ja Nor­jas­sa.

Per­hee­näi­ti kävi vä­lil­lä seu­rois­sa ja Su­vi­seu­rois­sa­kin, jos sat­tui pää­se­mään.

Yli­vies­kan Su­vi­seu­roi­hin hän läh­ti sis­kon­sa kans­sa lin­ja-au­tol­la.

– Pa­luu­mat­kal­la sain vih­doin voi­mia pa­ran­nuk­sen­te­koon, hän ker­too.

Vuon­na 1975 per­heel­le tar­jou­tui ti­lai­suus muut­taa Ah­ve­nan­maal­le, jos­sa isäl­lä oli­si töi­tä ja per­he voi­si ol­la yh­des­sä.

– Lap­set oli­vat ihan in­nois­saan ja op­pi­vat kie­len­kin no­pe­as­ti.

Hän it­se sai pyy­tä­mät­tä työ­ky­vyt­tö­myys­pa­pe­rit.

– Se tun­tui kyl­lä aluk­si vä­hän ma­sen­ta­val­ta­kin. Olin al­le 50-vuo­ti­as, mut­ta en kel­van­nut enää työ­e­lä­mään. Toi­saal­ta sain hoi­taa per­het­tä, oli­han nuo­rim­mai­nen Timo-poi­ka vas­ta toi­sel­la vuo­del­la.

Ko­ti­äi­din ruot­sin kie­len tai­to ei pääs­syt ke­hit­ty­mään kos­kaan niin hy­väl­le to­lal­le, et­tä hän oli­si pys­ty­nyt kes­kus­te­le­maan su­ju­vas­ti ah­ve­nan­maa­lais­ten tut­ta­vien kans­sa.

– Mart­ta-ker­hos­sa ky­ke­nin jut­te­le­maan mui­den nais­ten kans­sa, mut­ta se oli ai­ka työ­läs­tä, hän muis­te­lee.

Ah­ve­nan­maan seu­ra­jär­jes­te­li­jä

Ah­ve­nan­maal­la ei ol­lut us­ko­vai­sia. Suo­ja­nen-Rai­nio huo­kai­si jos­kus lap­sil­leen, et­tä kun­pa jos­kus tu­li­si vie­ras, joka ter­veh­ti­si Ju­ma­lan ter­veel­lä. Ker­ran hän sit­ten pa­la­si vau­nu­len­kil­tä ja isom­mat lap­set ker­toi­vat, et­tä sel­lai­sia vie­rai­ta kävi.

Kos­kaan ei sel­vin­nyt, kei­tä nämä oli­vat, mut­ta to­den­nä­köi­ses­ti he oli­vat mat­kai­li­joi­ta, joi­ta vä­lil­lä man­te­reel­ta tuli.

Suo­ja­nen-Rai­nio kävi las­ten kans­sa seu­rois­sa Tu­rus­sa lai­val­la tai len­to­ko­neel­la. Tu­run Rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä ky­syt­tiin, ei­kö seu­ro­ja voi­tai­si jär­jes­tää myös Ah­ve­nan­maal­la.

Suo­ja­nen-Rai­ni­os­ta tuli vuo­sien ajak­si yh­teys­hen­ki­lö Ah­ve­nan­maal­la käy­neil­le pu­hu­jil­le. Seu­rat saa­tiin jär­jes­tet­tyä jou­he­vas­ti ru­kous­huo­neel­la myö­tä­mie­li­sen ja suo­mea osaa­van pa­pin avus­tuk­sel­la.

Lee­na Suo­ja­nen-Rai­nio muis­taa, et­tä en­sim­mäi­set pu­hu­jat oli­vat Karl Ee­rik Ek­lund ja Aa­tos Meh­tä­lä. Pai­kal­la oli 30–40 hen­ki­löä.

– Täs­tä läh­ti­vät Ah­ve­nan­maan seu­rat käyn­tiin. Nii­tä oli vaih­te­le­vas­ti, mut­ta use­am­man ker­ran vuo­des­sa kui­ten­kin. Jon­kin ajan ku­lut­tua Ruot­sis­ta­kin al­koi käy­dä pu­hu­jia, joi­den puhe tul­kat­tiin myös suo­mek­si, hän ku­vai­lee.

Myö­hem­min pu­hu­ja­jär­jes­te­lyt siir­tyi­vät mui­den hoi­det­ta­vak­si. Seu­rois­sa oli ai­na jon­kin ver­ran kuu­li­joi­ta: Ah­ve­nan­maal­le muut­ta­nei­ta us­ko­vai­sia, ky­lä­läi­siä, ke­sä­työn­te­ki­jöi­tä, mat­kai­li­joi­ta – ai­no­as­taan ker­ran kuun­te­le­mas­sa oli vain hei­dän per­heen­sä.

Kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta

Vuo­sia ai­em­min les­key­ty­nyt Suo­ja­nen-Rai­nio ta­pa­si toi­sen les­ken, Pent­ti Rai­ni­on, joka oli luon­to­ret­kel­lä Ah­ve­nan­maal­la ja piti siel­lä myös seu­ra­pu­heen. He nä­ki­vät toi­si­aan myös Han­ka­sal­men lei­ril­lä.

– Ei se ihan rak­kaut­ta en­si­sil­mäyk­sel­lä ol­lut. Po­ri­lai­nen tut­tu­ni oli pu­he­mies ja ky­se­li, saa­ko Pent­ti soit­taa mi­nul­le. Vas­ta­sin, et­tä saa kai mi­nul­le soi­tel­la, hän nau­rah­taa.

Leik­ki muut­tui to­dek­si, kun he ta­pa­si­vat use­am­min.

– Jot­kut tut­tu­ni ja omat lap­se­ni miet­ti­vät, mi­ten mah­dan so­peu­tua uu­teen avi­o­liit­toon ja Po­riin muut­toon, mut­ta kun he sit­ten ta­pa­si­vat Pen­tin, ei­vät enää pi­tä­neet us­ka­li­aa­na temp­pu­na, hän jat­kaa.

Kym­me­nen avi­o­liit­to­vuo­den jäl­keen Suo­ja­nen-Rai­nio jat­kaa elä­mään­sä yk­sin. Pent­ti-puo­li­son li­säk­si hän on me­net­tä­nyt al­le vuo­den ai­ka­na mon­ta lä­heis­tään.

– Tun­tuu, et­tä sii­nä tämä muis­ti­kin al­koi temp­puil­la. Elä­mä­ni ras­kaim­pia vai­hei­ta olen nyt elä­nyt. On nii­tä tie­tys­ti ol­lut ai­em­min­kin, kun en­sim­mäi­nen avi­o­mies ja nuo­rin poi­ka ovat kuol­leet. Vä­hi­tel­len me­ne­tyk­sis­tä toi­puu ja tun­tuu kuin muis­ti­kin taas vet­ris­tyi­si, Suo­ja­nen-Rai­nio sa­noo ja hy­myi­lee jäl­leen.

Ym­pä­ril­lä on huo­leh­ti­via tut­ta­via ja su­ku­lai­sia, ja yh­tey­den­pi­to on help­poa kau­em­mas­kin. Kun on saa­nut syn­ty­mä­lah­jak­seen tyy­ty­väi­sen ja so­peu­tu­van luon­teen, on pal­jon ai­hei­ta kii­tol­li­suu­teen.