–Py­häin­päi­vä muis­tut­taa mei­tä ka­to­a­vai­suu­des­ta ja elä­män hau­rau­des­ta. Elä­män­lan­ka on ohut. Sik­si on hyvä miet­tiä ian­kaik­ki­suu­teen liit­ty­viä asi­oi­ta ai­van ta­val­li­sen elä­män kes­kel­lä. Läh­dön het­ki voi tul­la meil­le it­se kul­le­kin mil­loin ta­han­sa, te­o­lo­gi Mik­ko Kin­nu­nen muis­tut­taa.

Py­häin­päi­vä­nä mie­les­sä ovat mo­net pois­nuk­ku­neet rak­kaat. Hei­tä muis­te­taan ja hei­dän muis­tol­leen sy­ty­te­tään kynt­ti­löi­tä. Sii­nä on mu­ka­na aja­tus, et­tä us­kos­sa tääl­tä läh­te­neet ta­paa­vat toi­sen­sa tai­vaan ko­dis­sa.

– Se on hy­vin loh­dut­ta­va aja­tus, et­tä tai­vaa­seen pää­see vain ar­mos­ta. Omat teot ja an­si­ot, kun­nia ja mai­ne, saa­vu­tuk­set tai yh­teis­kun­nal­li­nen ase­ma ei­vät ole rat­kai­se­via. Sin­ne pää­see yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen an­si­o­työn täh­den, Kin­nu­nen sa­noo.

– Kun us­ko­vai­nen kuo­lee, hän pää­see tai­vaa­seen. Mart­ti Lut­her se­lit­tää, et­tä nu­kah­dam­me van­hurs­kas­ten le­poon, odot­ta­maan ylös­nou­se­muk­sen aa­mua. Ih­mi­nen ko­kee sen ai­van kuin nu­kah­ta­mi­se­na ja unes­ta he­rää­mi­se­nä – sil­män­rä­päyk­se­nä. Sik­si voim­me lap­sen­mie­li­ses­ti sa­noa, et­tä pois­nuk­ku­nut pää­see pe­ril­le tai­vaan ko­tiin, hän jat­kaa.

Men­nei­tä ei muis­tel­la

Kin­nu­nen to­te­aa Raa­ma­tus­sa sa­not­ta­van, et­tä kun us­koo Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn ja täy­del­li­sen an­teek­si­an­ta­muk­sen omal­le koh­dal­le, Jee­suk­sen toi­sen ker­ran tul­les­sa maan pääl­le odot­taa kut­su tai­vaan ko­tiin. Jos ei ole us­kon lah­jaa, osa­na on ian­kaik­ki­nen ero Ju­ma­las­ta eli ka­do­tus.

– Se on py­säh­dyt­tä­vä asia.

Pro­feet­ta ku­vaa Raa­ma­tus­sa kaik­kea jo en­nal­ta: ”Kat­so, minä luon uu­den tai­vaan ja uu­den maan. Men­nei­tä ei enää muis­tel­la, ne ei­vät nou­se mie­leen. Ei, vaan te saat­te iloi­ta ja rie­mui­ta ai­na ja ikui­ses­ti sii­tä, mitä minä luon. Kat­so, ilon kau­pun­gik­si minä luon Je­ru­sa­le­min, teen rie­muit­se­vak­si sen kan­san. Ku­kaan ei tee pa­haa, ku­kaan ei va­hin­goi­ta ke­tään mi­nun py­häl­lä vuo­rel­la­ni, sa­noo Her­ra.” (Jes. 65:17–18, 25.)

– Tämä on mi­nul­le tär­keä raa­ma­tun­paik­ka, Kin­nu­nen ker­too.

Suu­ri jouk­ko kai­kis­ta kan­sois­ta

Il­mes­tys­kir­jas­sa (Ilm. 7:9–17) pu­hu­taan suu­res­ta kan­san­jou­kos­ta, jota ku­kaan ei pys­ty­nyt las­ke­maan. Sii­nä oli ih­mi­siä kai­kis­ta mais­ta, kai­kis­ta kan­sois­ta ja hei­mois­ta, ja he pu­hui­vat kaik­kia kie­liä.

– Kaik­ki maa­il­man lap­set syn­ty­vät us­kon lah­jan omis­ta­ji­na. Tai­vaas­sa on vä­keä kai­kis­ta maa­il­man kan­sois­ta. Myös lap­sia kuo­lee. He kuo­le­vat us­ko­vai­si­na, lap­sen us­kos­saan. Lap­sen kuo­le­ma on ai­na jär­ky­tys, mut­ta lap­sen osa on hyvä, Kin­nu­nen loh­dut­taa.

Täs­sä raa­ma­tun­koh­das­sa pu­hu­taan myös val­kea­vaat­tei­sis­ta. He ovat pääs­seet suu­res­ta ah­din­gos­ta, pes­seet vaat­teen­sa ja val­kais­seet ne Ka­rit­san ve­res­sä. He ovat saa­neet us­koa syn­tin­sä an­teek­si, ja hei­dän tur­van­sa on Va­pah­ta­jan so­vi­tus­työ.

– Vi­a­ton uh­ri­ve­ri on vuo­ta­nut hei­dän­kin edes­tään, ja he us­ko­vat sen, Kin­nu­nen muis­tut­taa.

Mil­lais­ta on tai­vaas­sa?

Raa­ma­tus­sa Jo­han­nes kuu­li ää­nen, joka ker­toi tai­vaas­ta: ”Kat­so, Ju­ma­lan asuin­si­ja ih­mis­ten kes­kel­lä! Hän asuu hei­dän luo­naan, ja heis­tä tu­lee hä­nen kan­san­sa. Ju­ma­la it­se on hei­dän luo­naan, ja hän pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään joka ai­no­an kyy­ne­leen. Kuo­le­maa ei enää ole, ei mur­het­ta, va­li­tus­ta ei­kä vai­vaa, sil­lä kaik­ki en­ti­nen on ka­don­nut.” (Ilm. 21:3–4.)

– Kai­kil­la ih­mi­sil­lä on vas­tuk­sen­sa elä­mäs­sä, mut­ta tai­vaas­sa ei ole enää sai­rauk­sia, vam­mo­ja ei­kä mur­hei­ta. Saam­me uu­den ylös­nou­se­mus­ruu­miin. Ko­em­me sy­vem­pää iloa ja kii­tol­li­suut­ta kuin kos­kaan en­nen. Nämä lu­pauk­set roh­kai­se­vat mi­nua ko­e­tuk­sen het­ki­nä, Kin­nu­nen ker­too.

Hep­re­a­lais­kir­jees­sä pu­hu­taan tai­vaal­li­ses­ta isän­maas­ta. Maan pääl­lä on ajal­li­nen isän­maa, jon­ka kan­sa­lai­sia ih­mi­set ovat. Tä­män elä­män jäl­keen us­ko­vai­set pää­se­vät tai­vaal­li­seen isän­maa­han.

– Siel­lä kaik­kien kan­so­jen us­ko­vai­sil­la on yh­tei­nen isän­maa. Eri kan­sois­ta tul­leet ih­mi­set kuu­lu­vat sa­maan tai­vaal­li­seen isän­maa­han, Kin­nu­nen iloit­see.

Raa­ma­tus­sa to­de­taan: ”Me tie­däm­me, et­tä vaik­ka tämä mei­dän maal­li­nen telt­ta­ma­jam­me pu­re­taan­kin, Ju­ma­lal­la on tai­vaas­sa mei­tä var­ten ikui­nen asun­to, joka ei ole ih­mis­kät­ten työ­tä” (2. Kor. 5:1).

– Olem­me ikui­suu­den ää­rel­lä. Vah­vim­min koen sen, kun sei­son täh­ti­tai­vaan al­la ja ih­met­te­len tai­vaan ää­net­tö­myyt­tä. Sen edes­sä tun­tee oman pie­nuu­ten­sa. Sa­mal­la on tur­val­li­nen olo, Kin­nu­nen poh­tii.

Pie­noi­se­van­ke­liu­mi lu­paa: ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16).