Pau­li So­ran­ta

Jee­sus opet­ti omal­la esi­mer­kil­lään, et­tä on oi­kein koh­da­ta syn­tiin­lan­gen­nut ih­mi­nen ar­mah­ta­vas­ti, ei ko­vuu­del­la. Jee­sus ei läh­te­nyt väit­te­lyyn ih­mis­ten eh­doil­la, vaan pa­kot­ti hei­dät tut­ki­maan omaa si­sin­tään.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tin edel­lä ker­ro­taan, kuin­ka Jee­sus oli osal­lis­tu­nut leh­ti­ma­jan­juh­liin ja opet­ta­nut kan­saa temp­pe­lis­sä. Ih­mi­set suh­tau­tui­vat hä­neen ris­ti­rii­tai­ses­ti; edes omat vel­jet ei­vät us­ko­neet hä­neen, mut­ta hä­nen tai­to­aan opet­taa ih­me­tel­tiin. Yli­pa­pit ja fa­ri­seuk­set oli­vat ha­lun­neet ot­taa Jee­suk­sen kiin­ni, mut­ta van­git­si­jat pa­la­si­vat ta­kai­sin tyh­jin kä­sin.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä Jee­sus pa­la­si temp­pe­liin ja al­koi opet­taa suur­ta kan­san­jouk­koa. Ope­tus­tuo­kio kes­key­tyi dra­maat­ti­ses­ti, kun pai­kal­le tuo­tiin vas­ten­tah­toi­nen, avi­o­ri­kok­ses­ta it­se te­os­sa ta­vat­tu nai­nen. Evan­ke­lis­ta ker­too syyk­si, et­tä lai­no­pet­ta­jat ja fa­ri­seuk­set ha­lu­si­vat ko­e­tel­la Jee­sus­ta, jot­ta sai­si­vat hä­net syyt­tee­seen. He us­koi­vat kek­si­neen­sä an­san, jos­ta Jee­suk­sen oli vai­kea sel­vi­tä kun­ni­al­la. Mut­ta mik­si­kö­hän pai­kal­le tuo­tiin vain nai­nen, vaik­ka lain mu­kaan kum­pi­kin avi­o­ri­kok­seen syyl­lis­ty­nyt oli­si pi­tä­nyt tuo­da tuo­mit­ta­vak­si (5. Moos. 22:23–28)?

”Mene, älä­kä tee enää syn­tiä”

Moo­sek­sen laki avi­o­ri­kok­ses­ta oli an­ka­ra: sii­hen syyl­lis­ty­neet tuli tuo­mi­ta kuo­le­maan ki­vit­tä­mäl­lä. Kak­si sil­min­nä­ki­jää vaa­dit­tiin ta­pah­tu­neen to­dis­ta­jik­si. Jos Jee­sus oli­si näin vaa­ti­nut, hän oli­si toi­mi­nut vas­toin Roo­man la­kia, kos­ka juu­ta­lai­sil­la ei ol­lut oi­keut­ta an­taa kuo­le­man­tuo­mi­o­ta. Jos hän taas oli­si sa­no­nut suo­raan, et­tei hy­väk­sy ki­vit­tä­mis­tä, hän­tä oli­si voi­tu syyt­tää Moo­sek­sen lain hyl­kää­mi­ses­tä. Jee­sus oli saa­tu ”puun ja kuo­ren vä­liin”, juo­ni oli ne­ro­kas.

Vaik­ka ky­sy­jien tar­koi­tus­pe­rä oli vää­rä, Jee­sus koh­ta­si hei­dät asi­al­li­ses­ti. Hän ku­mar­tui, kak­si­kin ker­taa, ja kir­joit­ti jo­ta­kin maa­han. Meil­le jää ar­voi­tuk­sek­si, mitä siel­lä mah­toi lu­kea. Eh­kä hän muis­tut­ti Roo­man oi­keus­käy­tän­nös­tä, jos­sa is­tu­va tuo­ma­ri kir­joit­ti en­sin alas tuo­mi­on­sa ja sit­ten suo­ris­tu­es­saan luki sen ää­neen. Se min­kä hän luki, pe­rus­tui Moo­sek­sen la­kiin: ”To­dis­ta­jien on hei­tet­tä­vä en­sim­mäi­set ki­vet” (5. Moos. 17:7). Eh­kä maas­sa luki kiu­saa­jien ni­met tai siel­lä oli lai­naus Je­re­mi­an kir­jas­ta, jos­sa pu­hu­taan to­muun kir­joit­ta­mi­ses­ta (Jer. 17:13). Joka ta­pauk­ses­sa Jee­suk­sen vas­taus rii­sui syyt­tä­jien aseet. He läh­ti­vät pois yk­si ker­ral­laan, van­him­mis­ta läh­tien, ar­vo­jär­jes­tyk­ses­sä.

Kun syyt­tä­jät oli­vat pois­tu­neet, pai­kal­le jäi­vät vain Jee­sus ja nai­nen. Jee­suk­sel­la oli val­ta tuo­mi­ta ja ar­mah­taa (Joh. 8:15–16), mut­ta maan pääl­lä hä­nen teh­tä­vän­sä oli et­siä apua ja ar­mah­dus­ta kai­paa­via. Jee­suk­sen sa­nat nai­sel­le oli­vat tyh­jen­tä­vät: ”Mene, älä­kä enää tee syn­tiä.” Vaik­ka nai­sen syn­te­jä ei kat­sot­tu läpi sor­mien, tuo­mio oli va­paut­ta­va ar­mon tuo­mio.

Tuo­mi­o­val­ta on Ju­ma­lal­la, ei ih­mi­sel­lä

Evan­ke­liu­mi­teks­ti opet­taa, et­tä ih­mi­siä ei ole ase­tet­tu tois­ten­sa tuo­ma­reik­si. Tuo­mi­o­val­ta on yk­sin Ju­ma­lal­la, ja kaik­ki ih­mi­set ovat syn­tien­sä täh­den tuo­mi­on alai­sia. Us­ko­va on kui­ten­kin Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn täh­den ar­mah­det­tu syn­ti­nen, ja tuo­mio on hä­nel­le sil­loin ar­mon tuo­mio.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi va­paut­taa syn­nis­tä, ja ar­mo oh­jaa ih­mis­tä uu­teen elä­mään. Elä­mään, jos­sa on halu kart­taa syn­tiä ja kaik­kea sel­lais­ta, mikä nou­see us­kon es­teek­si.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 8:2–11

Raa­mat­tu 1992: Var­hain aa­mul­la Jee­sus tuli taas temp­pe­liin. Hä­nen luok­seen ke­rään­tyi ih­mi­siä suu­rin jou­koin, ja hän is­tuu­tui ja opet­ti hei­tä.

Kes­ken kai­ken toi­vat lai­no­pet­ta­jat ja fa­ri­seuk­set pai­kal­le nai­sen, joka oli jou­tu­nut kiin­ni avi­o­ri­kok­ses­ta. He aset­ti­vat hä­net Jee­suk­sen eteen ja sa­noi­vat: ”Opet­ta­ja, tämä nai­nen on avi­on­rik­ko­ja, hä­net ta­vat­tiin it­se te­os­sa. Moo­ses on lais­sa an­ta­nut meil­le mää­räyk­sen, et­tä täl­lai­set on ki­vi­tet­tä­vä. Mitä sinä sa­not?” He pu­hui­vat näin pan­nak­seen Jee­suk­sen ko­e­tuk­sel­le ja saa­dak­seen sit­ten ai­heen syyt­tää hän­tä.

Mut­ta Jee­sus ku­mar­tui ja kir­joit­ti sor­mel­laan maa­han. Kun he tiuk­ka­si­vat hä­nel­tä vas­taus­ta, hän suo­ris­tau­tui ja sa­noi: ”Se teis­tä, joka ei ole teh­nyt syn­tiä, heit­tä­köön en­sim­mäi­sen ki­ven.” Hän ku­mar­tui taas ja kir­joit­ti maa­han. Jee­suk­sen sa­nat kuul­tu­aan he läh­ti­vät pois yk­si toi­sen­sa jäl­keen, van­him­mat en­sim­mäi­si­nä. Kan­san kes­kel­le jäi vain Jee­sus ja nai­nen. Jee­sus ko­hot­ti pään­sä ja ky­syi: ”Nai­nen, mis­sä ne kaik­ki ovat? Ei­kö ku­kaan tuo­min­nut si­nua?” ”Ei, her­ra”, nai­nen vas­ta­si. Jee­sus sa­noi: ”En tuo­mit­se mi­nä­kään. Mene, älä­kä enää tee syn­tiä.”