Mar­ko Tyys­kä

Evan­ke­liu­mi avaa kor­vat kuu­le­maan ja sy­dä­men us­ko­maan.

Jee­suk­sen mai­ne suu­re­na pa­ran­ta­ja­na ja ih­mei­den­te­ki­jä­nä oli le­vin­nyt laa­jas­ti. Ih­mi­set tu­li­vat hä­nen luok­seen näh­däk­seen ih­me­te­ko­ja ja saa­dak­seen apua vai­voi­hin­sa. Min­ne Jee­sus me­ni­kin, ky­lään, kau­pun­kiin tai maa­seu­dun ta­loon, ih­mi­set toi­vat sai­rai­ta au­ki­oil­le ja pyy­si­vät, et­tä nämä sai­si­vat edes kos­ket­taa hä­nen viit­tan­sa tup­sua (Mark. 6:56).

Jee­sus ju­lis­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­taa, jos­ta merk­ki­nä oli­vat tun­nus­te­ot. Hän pa­ran­si ih­mi­siä ajal­li­sis­ta sai­rauk­sis­ta, mut­ta pa­ran­si myös ih­mi­sen sie­lun syn­ti­sai­rau­des­ta. ”Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. En minä ole tul­lut kut­su­maan hurs­kai­ta, vaan syn­ti­siä” (Mark. 2:17).

Jee­sus ha­lu­aa aut­taa

Ga­li­le­an­jär­ven ran­nal­la oli kau­nis ja mer­kit­tä­vä koh­taa­mi­nen. Ys­tä­vät saat­toi­vat kuu­ron mie­hen Jee­suk­sen luok­se. Nuo ra­kas­ta­vat lä­him­mäi­set us­koi­vat, et­tä Jee­sus aut­tai­si mies­tä. Tuo­hon ai­kaan vam­man tai sai­rau­den kans­sa elä­mi­nen oli sik­si­kin ras­kas­ta, et­tä juu­ta­lai­suu­des­sa sen us­kot­tiin ole­van seu­raus­ta ih­mis­ten pa­hois­ta te­ois­ta. Sen vuok­si sai­rai­ta ja vam­mai­sia väl­tel­tiin ja jopa pe­lät­tiin.

Ker­ran ope­tus­las­ten koh­da­tes­sa syn­ty­mäs­tä as­ti so­ke­an mie­hen, he ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta: ”Rab­bi, kuka on teh­nyt sen syn­nin, jon­ka vuok­si hän on syn­ty­nyt so­ke­a­na? Hän it­se­kö vai hä­nen van­hem­pan­sa?” Jee­sus vas­ta­si: ”Ei hän ei­vät­kä hä­nen van­hem­pan­sa. Niin on ta­pah­tu­nut, jot­ta Ju­ma­lan teot tu­li­si­vat hä­nes­sä jul­ki” (Joh. 9:1–3). Ju­ma­lan nä­kö­kul­mas­ta jo­kai­nen ih­mi­nen on yh­tä tär­keä ja juu­ri sel­lai­nen, mil­lai­sek­si Ju­ma­la on hä­net tar­koit­ta­nut.

Sa­nan voi­mal­la

Jee­sus ei kart­ta­nut sai­rai­ta ja ah­dis­tu­nei­ta, vaan koh­ta­si hei­tä, jot­ka tar­vit­si­vat apua. Hän ot­ti kuu­ron mie­hen eril­leen vä­ki­jou­kos­ta ja koh­ta­si hä­net hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti.

Jee­sus kos­ket­ti sor­mel­laan mie­hen kor­via ja kiel­tä, kat­soi huo­kais­ten tai­vaa­seen ja sa­noi kuu­rol­le: ”Ef­fa­ta, au­ke­ne.” Sa­nas­sa oli Ju­ma­lal­li­nen voi­ma, ja ta­pah­tui niin kuin Jee­sus sa­noi. Kuu­ron kor­vat avau­tui­vat, ja hän al­koi pu­hua su­ju­vas­ti.

Pro­feet­ta Je­sa­ja oli sa­to­ja vuo­sia ai­em­min en­nus­ta­nut mitä ta­pah­tuu, kun Ju­ma­lan val­ta­kun­ta lä­hes­tyy Ju­ma­lan po­jas­sa syn­tis­tä ih­mis­tä: ”Sil­loin au­ke­ne­vat so­kei­den sil­mät ja kuu­ro­jen kor­vat avau­tu­vat, ram­pa hyp­pii sil­loin kuin kau­ris, my­kän kie­li lau­laa rie­mu­aan” (Jes. 35:5–6).

Häm­mäs­tys ja ilo oli niin suu­ri, et­tä ih­mi­set sa­noi­vat: ”Hy­vin hän on kai­ken teh­nyt.” Suu­ri rie­mu ja kii­tol­li­suus oli­vat mie­hen sy­dä­mes­sä, kun hän sai kuu­lon ja Ju­ma­lan te­ko­ja ylis­tä­vän kie­len.

Pa­ran­ta­va sana on yhä kes­kel­läm­me

Ajal­li­nen ter­veys on suu­ri Ju­ma­lan lah­ja ja kii­tok­sen ai­he. Kaik­kein tär­kein asia on kui­ten­kin se, et­tä ih­mi­sen sy­dä­men kor­vat au­ke­ne­vat Ju­ma­lan sa­nal­le. Vie­lä­kin hen­gel­li­ses­ti kuu­ro­ja saa­te­taan tai­vaal­li­sen pa­ran­ta­jan, Jee­suk­sen, luok­se. Hän ei ole enää kes­kel­läm­me ajal­li­se­na ih­mi­se­nä te­ke­mäs­sä ih­me­te­ko­ja. Kris­tuk­sen työ maan pääl­lä jat­kuu Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen val­ta­kun­nas­saan.

Jee­sus an­toi pa­ran­ta­van sa­nan omil­le ope­tus­lap­sil­leen. Evan­ke­liu­mi avaa kor­vat kuu­le­maan ja sy­dä­men us­ko­maan. Se on Ju­ma­lan voi­ma, kai­kil­le sen us­ko­vil­le au­tuu­dek­si (Room. 1:16).

Evan­ke­liu­mi: Mark. 7:31–37

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus läh­ti sit­ten taas Ty­rok­sen seu­dul­ta ja tuli Si­do­nin ja De­ka­po­liin alu­een kaut­ta Ga­li­le­an­jär­vel­le. Siel­lä hä­nen luok­seen tuo­tiin kuu­ro mies, joka ei pys­ty­nyt kun­nol­la pu­hu­maan, ja hän­tä pyy­det­tiin pa­ne­maan kä­ten­sä mie­hen pääl­le. Jee­sus ot­ti hä­net eril­leen vä­ki­jou­kos­ta, pani sor­men­sa hä­nen kor­viin­sa, syl­käi­si ja kos­ket­ti hä­nen kiel­tään. Sit­ten hän kat­sah­ti tai­vaal­le, huo­ka­si ja sa­noi kuu­rol­le: ”Ef­fa­ta.” Se mer­kit­see: au­ke­ne. Sil­loin mie­hen kor­vat au­ke­ni­vat ja hä­nen kie­len­sä va­pau­tui, niin et­tä hän pu­hui sel­ke­äs­ti. Jee­sus kiel­si ih­mi­siä ker­to­mas­ta täs­tä ke­nel­le­kään, mut­ta mitä enem­män hän hei­tä kiel­si, sitä enem­män he le­vit­ti­vät sii­tä tie­toa. Kaik­ki oli­vat ylen mää­rin häm­mäs­tyk­sis­sään ja sa­noi­vat: ”Hy­vin hän on kai­ken teh­nyt. Kuu­rot hän saa kuu­le­maan ja my­kät pu­hu­maan.”

Bib­lia: Ja taas kuin hän läk­si Ty­ron ja Si­do­nin maan ää­ris­tä, tuli hän Ga­li­le­an me­ren tykö, kym­me­nen kau­pun­gin maan äär­ten kes­kit­se. Ja he toi­vat hä­nen ty­kön­sä kuu­ron, joka myös myk­kä oli, ja he ru­koi­li­vat hän­tä pa­ne­maan kä­ten­sä hä­nen pääl­len­sä, ja hän ot­ti hä­nen eri­nän­sä kan­sas­ta ja pis­ti sor­men­sa hä­nen kor­viin­sa, syl­ki ja ru­pe­si hä­nen kie­leen­sä, ja kat­sah­tain tai­vaa­seen huo­ka­si, ja sa­noi hä­nel­le; ephp­ha­ta, se on: au­ke­ne. Ja koh­ta au­ke­ni­vat hä­nen kor­van­sa, ja hä­nen kie­len­sä side pää­si val­lal­len­sa ja pu­hui sel­ki­äs­ti. Ja hän haas­ti hei­dät kel­len­kään sa­no­mas­ta. Mut­ta jota enem­män hän haas­ti, sitä enem­min he il­moit­ti­vat. Ja he suu­res­ti häm­mäs­tyi­vät, sa­no­en: hy­väs­ti hän kaik­ki teki: kuu­rot hän te­kee kuu­le­maan ja my­kät pu­hu­maan.