Mat­ti Hyry

Elä­män tar­pei­den li­säk­si Ju­ma­la an­taa vie­lä enem­män: Py­hän Hen­gen lah­jan niil­le, jot­ka sitä pyy­tä­vät.

Las­ten ryh­mä oli tul­lut kirk­koon vie­rai­lul­le. Oli ru­kouk­sen ai­ka ja sa­noin, et­tä nyt lai­te­taan kä­det ris­tiin. Eräs etu­pen­kis­sä is­tu­va poi­ka em­pi het­ken ja lait­toi sit­ten kä­si­var­ret ris­tiin. Sain syyn opet­taa, et­tä ru­koil­les­sa on ta­pa­na lait­taa sor­met ris­tiin, ja näy­tin, mi­ten se teh­dään.

Tapa ris­tiä kä­det on alun pe­rin ger­maa­ni­nen, ja sil­lä osoi­tet­tiin maa­no­mis­ta­jal­le tai muul­le ylem­pi­ar­voi­sel­le ala­mai­suut­ta. Se oli myös merk­ki aseet­to­muu­des­ta ja tah­dos­ta teh­dä toi­sel­le pal­ve­lus. Kris­ti­tyl­le sor­mien ris­ti­mi­nen viit­taa Jee­suk­sen ris­tiin, joka on so­vi­tuk­sen ja voi­ton merk­ki.

Rat­kai­sun avain on pyy­tä­mi­nen

Jee­suk­sen ope­tus ru­kouk­ses­ta on ar­ki­ses­ta elä­mäs­tä. Evan­ke­liu­mi­teks­tin edel­lä hän on opet­ta­nut op­pi­lail­leen Isä mei­dän -ru­kouk­sen. Hän jat­kaa ope­tus­ta pyy­tä­mäl­lä ku­vit­te­le­maan seu­raa­van ti­lan­teen: Saat il­ta­myö­häl­lä yl­lä­tys­vie­raan, ei­kä si­nul­la ole mi­tään tar­jot­ta­vaa. Ai­noa mah­dol­li­suu­te­si on he­rät­tää naa­pu­ri yö­u­nil­ta ja pyy­tää lei­pää. Vaik­ka hän ei ha­lu­ai­si aut­taa, jäät niin it­se­pin­tai­ses­ti pyy­tä­mään, et­tei toi­sel­le jää muu­ta mah­dol­li­suut­ta kuin aut­taa. Rat­kai­sun avain on hel­lit­tä­mä­tön, oi­ke­as­taan suo­raan krei­kas­ta kään­net­ty­nä ”hä­pe­ä­mä­tön” pyy­tä­mi­nen.

Kun on tosi ky­sees­sä, ei voi muu­ta kuin pyy­tää. Pyy­tä­mi­nen on­kin luon­teel­taan oman avun­tar­peen tun­nus­ta­mis­ta, jo­hon usein liit­tyy hä­pe­ää. En ole osan­nut huo­leh­tia asi­ois­ta­ni, sik­si olen nyt pu­las­sa. Sik­si­kö pyy­tä­mi­nen on meil­le ai­kui­sil­le niin han­ka­laa? Lap­sil­ta puo­les­taan pyy­tä­mi­nen su­juu usein pal­jon hel­pom­min.

Ju­ma­la an­taa ja avaa

Jee­sus opet­taa, et­tä an­ta­mi­nen ei ole pel­käs­tään py­hien omi­nai­suus. Pa­hat­kin ih­mi­set an­ta­vat, kun heil­tä pyy­tää. Jos poi­ka pyy­tää isäl­tä ka­laa, ei ku­kaan ole sel­lai­nen isä, et­tä an­tai­si käär­meen. Jos ker­ran pa­hat­kin ih­mi­set toi­mi­vat näin, mitä tai­vaal­li­nen Isä sit­ten te­kee?

Jee­suk­sen mu­kaan Ju­ma­la an­taa ja avaa. Van­ha ka­te­kis­mus opet­taa seu­raa­vas­ti: ”Minä us­kon, et­tä Ju­ma­la on mi­nut ja kaik­ki olen­not luo­nut, an­ta­nut mi­nul­le ruu­miin ja sie­lun, sil­mät, kor­vat ja kaik­ki jä­se­net, jär­jen ja kaik­ki ais­tit, ja et­tä hän nämä vie­lä pi­tää voi­mas­sa; an­taa myös vaat­teet ja ken­gät, ruo­an ja juo­man, ko­din ja kon­nun, puo­li­son ja lap­set, pel­lot, kar­jan ja kai­ken omai­suu­den; lah­joit­taa run­saas­ti ja joka päi­vä ra­vin­non ja kaik­ki tä­män elä­män tar­peet, suo­je­lee kai­kis­sa vaa­rois­sa, var­je­lee ja pe­las­taa kai­kes­ta pa­has­ta; ja et­tä hän te­kee tä­män kai­ken su­las­ta isäl­li­ses­tä, ju­ma­lal­li­ses­ta hy­vyy­des­tän­sä ja lau­peu­des­tan­sa, il­man mi­tään mi­nun an­si­o­ta­ni ja mah­dol­li­suut­ta­ni.”

Pyhä Hen­ki on tär­keä lah­ja

Elä­män tar­pei­den li­säk­si tai­vaal­li­nen Isä an­taa vie­lä pal­jon enem­män. Evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus sa­noo: ”tot­ta kai tei­dän Isän­ne pal­jon en­nem­min an­taa tai­vaas­ta Py­hän Hen­gen niil­le, jot­ka sitä hä­nel­tä pyy­tä­vät”. Tämä on Ju­ma­lan ar­vo­kas lah­ja, ja se si­säl­tää var­mas­ti pal­jon enem­män kuin edes osaa aja­tel­la tai pyy­tää.

Lah­ja viit­taa sa­na­na­kin yl­lä­tyk­seen ja puut­teel­li­seen tie­toon lah­jan si­säl­lös­tä. Us­kon­tun­nus­tus ker­too kui­ten­kin tii­vis­te­tys­ti, mitä kaik­kea Pyhä Hen­ki lah­ja­na pi­tää si­säl­lään. Se syn­nyt­tää seu­ra­kun­nan ja lah­joit­taa sen jä­se­nil­le py­häin yh­tey­den. Py­hän Hen­gen voi­mas­ta saa syn­nit an­teek­si. Py­hän Hen­gen voi­mas­ta us­ko­vai­nen nou­see myös ker­ran kuol­leis­ta ja saa ian­kaik­ki­sen elä­män.

Ru­kouk­sen maa­il­mas­sa on usein läs­nä hätä, kai­paus, odot­ta­mi­nen ja hil­jai­suus. Kaik­kein sy­vim­piä tar­pei­ta ei usein osaa edes sa­noit­taa. Jee­sus opet­taa­kin ru­koi­le­maan yk­sin ja hil­jai­suu­des­sa. Tär­keim­män ru­kous­vas­tauk­sen Ju­ma­la lah­joit­taa kui­ten­kin jul­ki­ses­ti evan­ke­liu­min sa­nas­sa. Sen ydin on lu­paus syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta, jon­ka pe­rus­ta­na on Kris­tuk­sen ris­tin­kuo­le­ma ja ylös­nou­se­mus.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Luuk. 11:5–13

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi vie­lä: ”Ku­vi­tel­kaa, et­tä joku teis­tä me­nee kes­kel­lä yö­tä ys­tä­vän­sä luo ja sa­noo: ’Veli hyvä, lai­naa mi­nul­le kol­me lei­pää. Eräs ys­tä­vä­ni poik­ke­si mat­kal­laan luok­se­ni, ei­kä mi­nul­la ole tar­jo­ta hä­nel­le mi­tään.’ Toi­nen vas­taa si­säl­tä: ’Älä häi­rit­se mi­nua. Ovi on jo lu­kos­sa, ja minä olen nuk­ku­mas­sa las­ten kans­sa. En minä voi nous­ta an­ta­maan mi­tään.’ Mut­ta minä sa­non teil­le: vaik­ka hän ei nou­si­si­kaan an­ta­maan toi­sel­le lei­pää pelk­kää ys­tä­vyyt­tään, hän kui­ten­kin te­kee sen, kun tämä hel­lit­tä­mät­tä pyy­tää, ja hän an­taa niin pal­jon kuin toi­nen tar­vit­see. Niin­pä sa­non teil­le: Pyy­tä­kää, niin teil­le an­ne­taan. Et­si­kää, niin te löy­dät­te. Kol­kut­ta­kaa, niin teil­le ava­taan. Sil­lä pyy­tä­vä saa, et­si­jä löy­tää, ja jo­kai­sel­le, joka kol­kut­taa, ava­taan. Ei kai ku­kaan teis­tä ole sel­lai­nen isä, et­tä an­taa po­jal­leen käär­meen, kun poi­ka pyy­tää ka­laa? Tai skor­pi­o­nin, kun hän pyy­tää mu­naa? Jos ker­ran te pa­hat ih­mi­set osaat­te an­taa lap­sil­len­ne kai­ken­lais­ta hy­vää, niin tot­ta kai tei­dän Isän­ne pal­jon en­nem­min an­taa tai­vaas­ta Py­hän Hen­gen niil­le, jot­ka sitä hä­nel­tä pyy­tä­vät.”

Bib­lia: Ja hän sa­noi heil­le: kel­lä teis­tä on ys­tä­vä, ja me­nee puo­liy­ös­tä hä­nen ty­kön­sä, ja sa­noo hä­nel­le: ys­tä­vä­ni, lai­naas mi­nul­le kol­me lei­pää; sil­lä mi­nun ys­tä­vä­ni tuli mat­kas­ta mi­nun ty­kö­ni, ja ei mi­nul­la ole, mitä minä pa­nen hä­nen eteen­sä. Ja hän vas­taa huo­nees­tan­sa ja sa­noo: älä mi­nua vai­vaa! Ovi on jo sul­jet­tu, ja mi­nun lap­se­ni mi­nun kans­sa­ni ovat vuo­tees­sa: en minä voi nous­ta si­nul­le an­ta­maan. Minä sa­non teil­le: el­lei hän nou­se ja an­na hä­nel­le, et­tä hän on hä­nen ys­tä­vän­sä, niin hän kui­ten­kin hä­nen ah­ke­ruu­ten­sa täh­den nou­see ja an­taa hä­nel­le niin mon­ta kuin hän tar­vit­see. Ja minä myös sa­non teil­le: ano­kaat, niin teil­le an­ne­taan: et­si­käät, niin te löy­dät­te: kol­kut­ta­kaat niin teil­le ava­taan. Sil­lä jo­kai­nen joka anoo, se saa, ja joka et­sii, se löy­tää, ja joka kol­kut­taa, sil­le ava­taan. Kuka teis­ta on isä, jol­ta poi­ka anoo lei­pää, an­taa­ko hän hä­nel­le ki­ven? Eli jos hän anoo ka­laa, an­taa­ko hän ka­lan edes­tä hä­nel­le kär­meen? Eli jos hän anoo mu­naa, an­taa­ko hän hä­nel­le skor­pi­o­nin? Jos siis te, jot­ka pa­hat olet­te, tai­dat­te hy­viä lah­jo­ja an­taa tei­dän lap­sil­len­ne, pal­joa enem­min tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne an­taa Py­hän Hen­gen sitä ano­vai­sil­le.