Pau­li So­ran­ta

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja kut­su sen yh­tey­teen oli Jee­suk­sen ope­tuk­sen kes­ki­ös­sä. Sii­hen liit­tyy myös evan­ke­liu­mi­teks­tin kie­li­ku­va hää­juh­lis­ta ja kut­sus­ta saa­pua nii­hin juh­la­vie­raak­si.

Ver­tauk­ses­saan Jee­sus kä­sit­te­lee kol­mea tär­ke­ää asi­aa: Ju­ma­laa ja hä­nen val­ta­kun­taan­sa, hä­nen pal­ve­li­joi­taan ja heil­le us­kot­tua teh­tä­vää sekä tätä maa­il­maa ja sa­no­man vas­taa­not­ta­jia. Teks­tin lo­pus­sa huo­mio kiin­nit­tyy vie­lä il­man juh­la­pu­kua häi­hin saa­pu­neen mie­hen osaan.

Ju­ma­lan kut­su on ih­mi­sen par­haak­si

Ver­tauk­ses­sa tai­vas­ten val­ta­kun­nan ku­nin­gas ku­vaa Ju­ma­laa, ja hä­nen po­jas­saan on suo­ra viit­taus Jee­suk­seen. Ju­ma­la toi­mii koko ajan ja mo­nin ta­voin ih­mis­ten par­haak­si, mut­ta ai­van eri­tyi­ses­ti kut­su­mal­la hei­tä val­ta­kun­tan­sa yh­tey­teen. Sen löy­tä­neet saa­vat ko­kea Py­hän Hen­gen lah­ja­na van­hurs­kaut­ta, iloa ja rau­haa.

Teks­tis­sä ku­nin­gas oli val­mis­ta­nut po­jal­leen häät, joi­ta ei itä­mail­la ylit­tä­nyt mi­kään juh­la iloi­suu­des­sa ja suo­si­os­sa. Ne saat­toi­vat kes­tää ko­ko­nai­sen vii­kon. Kaik­ki oli val­mii­na yk­si­tyis­koh­tia myö­ten, ai­no­as­taan juh­la­vie­raat puut­tui­vat.

Kut­sun hyl­kää­mi­nen on va­ka­va asia

Pal­ve­li­jat sai­vat ku­nin­kaal­ta teh­tä­vän vie­dä hää­kut­sua en­sin omai­suus­kan­san jä­se­nil­le. Voi yl­lät­tää, et­tä niin moni vas­ta­si kut­suun kiel­tä­väs­ti. He ei­vät vain ”tah­to­neet tul­la”. Myös­kään toi­sen ker­ran lä­he­tet­ty­jen pal­ve­li­joi­den kut­sus­ta ei vä­li­tet­ty tai es­teik­si nou­si­vat ajal­li­set kii­reet ja teh­tä­vät. Osa kut­sun saa­neis­ta toi­mi jopa vä­ki­val­tai­ses­ti vies­tin tuo­jia koh­taan. Heil­le ku­nin­gas oli an­ka­ra. Näin Jee­sus ha­lu­si osoit­taa sen, kuin­ka va­ka­vaa on Ju­ma­lan kut­sun hyl­kää­mi­nen.

Lo­puk­si ku­nin­gas osoit­ti kut­sun kai­kil­le, niin pa­hoil­le kuin hy­vil­le­kin. Pal­ve­li­jat te­ki­vät työ­tä ah­ke­ras­ti ja hää­huo­ne täyt­tyi vie­rais­ta. Jee­sus ku­vaa kau­niis­ti, kuin­ka Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­su kuu­luu ero­tuk­set­ta kai­kil­le. Ei­kö ole ih­meel­lis­tä, et­tä tääl­lä kau­ka­na Poh­jo­las­sa­kin se on saa­tu kuul­la? Vie­lä on työn ai­ka, ja jo­kai­nen us­ko­va on kut­sut­tu vä­lit­tä­mään evan­ke­liu­min ilo­sa­no­maa.

Vain van­hurs­kau­den vaa­te kel­paa

Juh­laan tuli pu­keu­tua ti­lai­suu­den ar­voon so­pi­val­la ta­val­la. Ku­nin­gas oli lah­joit­ta­nut jo­kai­sel­le vie­raal­leen juh­la­pu­vun, jon­ka pal­ve­li­jat pu­ki­vat en­nen hää­juh­laa hei­dän pääl­leen. Il­mei­ses­ti erääl­le omis­sa vaat­teis­saan tul­leel­le lah­ja­pu­ku ei ol­lut kel­van­nut, mikä teki hä­nes­tä kel­vot­to­man hää­vie­raan. Hän­tä­kin ku­nin­gas pu­hut­te­li ys­tä­väl­li­ses­ti, mut­ta enää ei­vät se­lit­te­lyt aut­ta­neet.

Edel­lä ker­rot­tu on vah­va ku­vaus sii­tä, kuin­ka tai­vaa­seen ei pää­se mi­tään omaa, ei epä­py­hää tai saas­tais­ta. Ih­mi­sen syn­ti­syy­den voi peit­tää vain Kris­tuk­sen van­hurs­kau­den puku, joka on omis­tet­ta­vis­sa us­kon kaut­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa.

On tär­ke­ää pu­hua us­kos­ta ja sen pe­rus­teis­ta, jot­ta jo­kai­nen löy­täi­si tien Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Tär­ke­ää on myös us­kos­sa val­vo­mi­nen, et­tei me­net­täi­si Kris­tuk­sen van­hurs­kau­den vaa­tet­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­min us­ko­mi­nen tuo hä­nen val­ta­kun­tan­sa yh­tey­teen, mut­ta se an­taa myös voi­man säi­lyä Ju­ma­lan lap­se­na. Us­kos­ta saa ko­kea iloa jo täs­sä ajas­sa, mut­ta se on pien­tä tai­vaal­li­sen hää­juh­lan rin­nal­la!

Evan­ke­liu­mi: Matt. 22:1–14

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus jat­koi ver­taus­pu­hei­taan ja sa­noi: ”Tai­vas­ten val­ta­kun­taa voi ver­ra­ta ku­nin­kaa­seen, joka val­mis­ti häät po­jal­leen. Hän lä­het­ti pal­ve­li­joi­taan kut­su­maan hää­vie­rai­ta, mut­ta kut­sun saa­neet ei­vät tah­to­neet tul­la. Sil­loin hän lä­het­ti toi­sia pal­ve­li­joi­ta ja käs­ki hei­dän sa­noa kut­su­tuil­le: ’Olen val­mis­ta­nut ate­ri­a­ni, hä­rät ja syöt­tö­va­si­kat on teu­ras­tet­tu, kaik­ki on val­mii­na. Tul­kaa häi­hin!’ Mut­ta kut­sun saa­neis­ta toi­set ei­vät vä­lit­tä­neet sii­tä, vaan me­ni­vät muu­al­le, kuka pel­lol­leen, kuka kau­poil­leen, toi­set taas ot­ti­vat ku­nin­kaan pal­ve­li­jat kiin­ni, piek­si­vät hei­tä ja löi­vät hei­dät hen­gil­tä. Sil­loin ku­nin­gas vi­has­tui. Hän lä­het­ti so­ta­jouk­kon­sa, sur­ma­si mur­ha­mie­het ja polt­ti hei­dän kau­pun­kin­sa. Sit­ten ku­nin­gas sa­noi pal­ve­li­joil­leen: ’Kaik­ki on val­mii­na hää­juh­laa var­ten, mut­ta kut­su­tut ei­vät ol­leet juh­lan ar­voi­sia. Men­kää nyt teil­le ja to­reil­le ja kut­su­kaa häi­hin kei­tä vain ta­paat­te.’ Pal­ve­li­jat me­ni­vät ja ke­rä­si­vät kaik­ki, jot­ka he ta­pa­si­vat, niin pa­hat kuin hy­vät, ja hää­huo­ne täyt­tyi ate­ri­al­le tul­leis­ta. Kun ku­nin­gas tuli si­sään kat­so­maan juh­la­vie­rai­taan, hän näki siel­lä mie­hen, jol­la ei ol­lut hää­pu­kua. Hän ky­syi täl­tä: ’Ys­tä­vä­ni, kuin­ka saa­toit tul­la tän­ne il­man hää­vaat­tei­ta?’ Mies ei saa­nut sa­naa suus­taan. Sil­loin ku­nin­gas sa­noi pal­ve­li­joil­leen: ’Si­to­kaa hä­net kä­sis­tä ja ja­lois­ta ja heit­tä­kää ulos pi­mey­teen. Siel­lä it­ke­tään ja ki­ris­tel­lään ham­pai­ta. Mo­net ovat kut­sut­tu­ja, mut­ta har­vat va­lit­tu­ja.’”