Tuo­mo A. Ko­mu­lai­nen

Pe­las­tus­his­to­ri­al­li­nen to­tuus on, et­tä Ju­ma­la loi maa­il­man Kris­tuk­ses­sa, ja rak­kaas­sa Po­jas­saan hän myös ker­ran päät­tää sen. Kris­tus on A ja O, al­ku ja lop­pu (Ilm. 1:8).

Kun Jee­sus tu­lee toi­sen ker­ran, hän tu­lee suu­res­sa voi­mas­saan ja kirk­kau­des­saan, van­hurs­kaa­na tuo­ma­ri­na, toi­mit­ta­maan tai­vaal­li­sen oi­keu­den­käyn­nin. Vir­ren­te­ki­jä ku­vaa: ”Sil­loin mei­dät tut­ki­taan, tili tark­ka vaa­di­taan te­ois­tam­me, pu­heis­tam­me, myös­kin aja­tuk­sis­tam­me” (VK 156:1).

Ih­mis­kun­nan jako vain kah­teen jouk­koon on lin­jas­sa Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nan kans­sa. On vain kai­ta ja la­vea tie, jois­ta en­sim­mäi­nen vie elä­mään, jäl­kim­mäi­nen ka­do­tuk­seen. (Matt. 7:13–14.)

Vii­mei­nen tuo­mio on lu­vat­tu jo Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa (Jes. 2:12–18; Dan. 12:1–2). Niin tär­keä kuin asia on­kin, sii­tä ei oi­kein kär­si­si maa­il­man ih­mi­sil­le pu­hua. La­es­ta­dius­kin har­mit­te­li, et­tä jos kyy­nel­sil­min ker­too epä­us­koi­sel­le ru­koil­leen­sa hä­nen puo­les­taan, et­tei hän vaan jou­tui­si ka­do­tuk­seen, hän to­te­aa: ”Nyt se tuo­mit­si mi­nut ka­do­tuk­seen!”

Pyhä Hen­ki on puo­lus­tu­sa­si­a­na­ja­ja

Tai­vaal­li­ses­sa oi­keu­den­käyn­nis­sä jo­kai­sen ih­mi­sen koh­ta­lo kä­si­tel­lään hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Sii­nä ei au­ta ve­do­ta sii­hen, mil­lai­sia muut ih­mi­set ovat.

Oi­keu­den­käyn­nin syyt­tä­jä­nä toi­mii sie­lun­vi­hol­li­nen, joka kään­tää­kin ih­mi­sen elä­mäs­tä jo­kai­sen ki­ven osoit­taak­seen sie­lun kuu­lu­van hä­nel­le. Syyt­tä­jä osuu si­kä­li oi­ke­aan, et­tä Ju­ma­lan sa­nan va­los­sa syn­ti­sik­si osoit­tau­tu­vat kaik­ki ih­mi­set (Room. 3:12).

Va­paut­ta­van tuo­mi­on saa­vat ne, joil­la on käy­tös­sään tai­vaal­li­nen puo­lus­ta­ja. Kun Jee­sus lu­pa­si omil­leen To­tuu­den Hen­gen, hän käyt­ti sa­naa pa­rak­le­tos, joka tar­koit­taa oi­keu­den­käyn­nin puo­lus­tu­sa­si­a­na­ja­jaa.

Pyhä Hen­ki to­dis­taa omis­taan, et­tä he ovat Ju­ma­lan lap­sia ja et­tä he ovat saa­neet syn­tin­sä an­teek­si. Mi­kään ka­do­tus­tuo­mio ei koh­taa nii­tä, jot­ka ovat Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa (Room. 8:1,16.). Kris­tuk­sen ve­res­sä on lu­nas­tus, rik­ko­mus­tem­me an­teek­si­an­to. Näin Ju­ma­la on an­ta­nut ar­mon­sa rik­kau­den tul­la run­saa­na osak­sem­me. (Ef. 2:7.)

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ul­ko­puo­lel­le jou­tu­neen tu­lee saa­da Pyhä Hen­ki jo maal­li­sen elä­män­sä eli ”ar­mon ajan” ai­ka­na. Ver­taus rik­kaas­ta mie­hes­tä ja La­sa­ruk­ses­ta osoit­taa, et­tä kun ih­mi­nen on siir­ty­nyt ajas­ta iä­i­syy­teen, hä­nen koh­ta­loon­sa ei enää voi vai­kut­taa (Luuk. 16:19–31).

Ar­mos­ta au­tu­aat

Va­sem­mal­le puo­lel­le ase­tet­tui­hin vuo­hiin kuu­lu­vat pait­si jul­ki­ju­ma­lat­to­mat, myös ne, jot­ka yrit­tä­vät kel­va­ta Ju­ma­lal­le omien te­ko­jen­sa pe­rus­teel­la. Kun ei tai­vaal­lis­ta puo­lus­tu­sa­si­a­na­ja­jaa ole, ale­taan lu­e­tel­la omia an­si­oi­ta. Niis­tä ei ole apua. Pro­feet­ta Je­sa­ja (64:5–6) ku­vaa­kin ih­mi­sen omaa van­hurs­kaut­ta saas­tai­sek­si vaat­teek­si.

Isän siu­na­tut oi­ke­al­la puo­lel­la val­tais­tuin­ta oli­vat teh­neet hy­viä te­ko­ja lä­him­mäi­sil­leen, mut­ta tie­tä­mät­tään ja las­kel­moi­mat­ta. Heil­le teot ovat Hen­gen he­del­miä (Gal. 5:22–24).

Lut­he­rin mu­kaan tä­män evan­ke­liu­mi­teks­tin tar­koi­tus on ol­la va­roi­tus epä­us­koi­sil­le ja saa­da hei­dät liik­keel­le, et­si­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Jo­kai­nen pa­ran­nuk­sen te­ke­vä epä­us­koi­nen on kuin tu­les­ta tem­mat­tu ke­kä­le (Sak. 3:2).