Kal­le Pel­to­kan­gas

Tuo­mi­o­päi­vä­nä jo­kai­nen tuo­mi­taan te­ko­jen­sa mu­kaan. Hy­vät teot ei­vät ole kris­ti­tyl­le pe­las­tuk­sen an­sait­se­mis­ta, vaan us­kos­ta vuo­ta­vaa rak­kaut­ta, Hen­gen he­del­mää.

Tuo­mi­o­sun­nun­tai on kirk­ko­vuo­den vii­mei­nen sun­nun­tai. Sa­mal­la päi­vä muis­tut­taa koko kaik­keu­den ajan lo­pus­ta, jol­loin Jee­sus tu­lee maan pääl­le Ih­mi­sen Poi­ka­na, kaik­keu­den hal­lit­si­ja­na, tuo­mit­se­maan maa­il­man.

Jee­sus ni­me­ää merk­ke­jä

Evan­ke­lis­ta Mat­teus on kir­joit­ta­nut muis­tiin Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten käy­miä kes­kus­te­lu­ja vii­mei­sis­tä ta­pah­tu­mis­ta. Hei­dän kes­kus­te­lu­paik­kan­sa oli Öl­jy­mä­ki. Ope­tus­lap­set ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta merk­kiä tä­män maa­il­man lo­pus­ta. Jee­sus sa­noi, et­tä en­sim­mäi­siä lo­pun merk­ke­jä ovat har­haan­joh­ta­vat Jee­suk­sen ni­meen esiin­ty­vät opet­ta­jat, jot­ka kut­su­vat it­se­ään Mes­si­aak­si.

Jee­sus pu­hui myös tais­te­lu­jen ää­nis­tä ja so­dis­ta, nä­län­hä­däs­tä, maan­jä­ris­tyk­sis­tä sekä kan­so­jen nou­se­mi­ses­ta toi­si­aan vas­taan. Jee­sus sa­noi, et­tä nämä ovat vas­ta syn­ny­tys­tus­kien al­kua. Sen jäl­keen seu­raa Jee­suk­sen seu­raa­jiin koh­dis­tu­va vai­no, joka ulot­tuu kaik­kiin kan­soi­hin. Sil­loin moni luo­puu us­kos­taan.

Jee­sus sa­noi, et­tä lait­to­muu­den li­sään­ty­es­sä mo­nien rak­kaus kyl­me­nee. Sil­lä Jee­sus tar­koit­ti Ju­ma­lan omien vä­lis­tä rak­kaut­ta. Hän ke­hot­ti kes­tä­vyy­teen, jot­ta pe­las­tuu.

Ih­mi­set ja­e­taan lam­pai­siin ja vuo­hiin

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on kät­ket­ty ih­mis­sil­mil­tä tääl­lä maan pääl­lä. Elä­vää seu­ra­kun­taa, jota kut­su­taan tais­te­le­vak­si seu­ra­kun­nak­si, asus­ta­vat ar­mah­de­tut syn­ti­set. He tun­te­vat kak­si­o­sai­suut­ta ja ki­pui­le­vat usein us­kon tien kul­ki­joi­na. Tai­vaas­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on ole­va rie­muit­se­va Kris­tuk­sen seu­ra­kun­ta.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min Hyvä Pai­men -ver­tauk­ses­sa ih­mi­set ja­e­taan lam­pai­siin ja vuo­hiin. Lam­paat ku­vaa­vat us­ko­vai­sia, nii­tä ”vä­häi­sim­piä”, jois­ta Jee­sus pu­hui myös au­tu­aak­si­ju­lis­tuk­ses­sa. Lam­paat ei­vät muis­ta­neet, mil­loin oli­vat teh­neet nii­tä te­ko­ja, jois­ta Jee­sus hei­tä kiit­te­li. Kui­ten­kin Jee­sus sa­noo heil­le: ”Kai­ken, min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä vel­jis­tä­ni, sen te olet­te teh­neet mi­nul­le” (Matt. 25:40).

Ver­tauk­sen vuo­het taas ku­vaa­vat nii­tä ih­mi­siä, jot­ka elä­vät epä­us­koi­se­na maa­il­mas­sa. Si­nän­sä hy­vät teot, ku­ten näl­käis­ten ruok­ki­mi­nen tai yk­si­näis­ten ta­paa­mi­nen, ei­vät pe­las­ta, jos teot ei­vät ta­pah­du us­kos­sa.

Jee­suk­sen pal­ve­le­mi­nen ei ole kris­ti­tyl­le pe­las­tuk­sen an­sait­se­mis­ta, vaan us­kos­ta vuo­ta­vaa rak­kaut­ta, siis Hen­gen he­del­mää.

Pe­ril­lä al­kaa hää­juh­la

Tuo­mi­o­päi­vä­nä jo­kai­nen tuo­mi­taan te­ko­jen­sa mu­kaan Ju­ma­lan oi­keu­den­mu­kai­sen tuo­mi­on pe­rus­teel­la. Isän siu­naa­mil­la ei ole hä­tää. Kris­tit­tyä joh­dat­taa ian­kaik­ki­seen elä­mään Kris­tuk­sen van­hurs­kaus. Sik­si hei­dän ni­men­sä on elä­män kir­jas­sa, joka Il­mes­tys­kir­jan Jo­han­nek­sel­le il­moi­tet­tiin.

Pe­ril­le pääs­syt seu­ra­kun­ta aloit­taa tai­vaas­sa hää­juh­lan, jos­sa Jee­sus on yl­kä eli sul­ha­nen ja seu­ra­kun­ta mor­si­an. Kaik­ki maan­pääl­li­sen ajan vai­vat, su­rut ja mur­heet ovat sil­loin taak­se jää­nyt­tä.

Ju­ma­la kut­suu pa­ran­nuk­seen ja us­ko­maan evan­ke­liu­min, joka hä­nen seu­ra­kun­nas­taan tääl­lä ar­mo­na­jas­sa saar­na­taan. Si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan pääs­tään oven kaut­ta. Joka us­koo, hä­nel­le oven­var­ti­ja avaa oven ja hän saa käy­dä si­säl­le omis­ta­maan van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 25:31–46

Raa­mat­tu 1992: ”Kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kirk­kau­des­saan kaik­kien en­ke­lien­sä kans­sa, hän is­tuu­tuu kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le. Kaik­ki kan­sat koo­taan hä­nen eteen­sä, ja hän erot­taa ih­mi­set toi­sis­taan, niin kuin pai­men erot­taa lam­paat vuo­his­ta. Hän aset­taa lam­paat oi­ke­al­le ja vuo­het va­sem­mal­le puo­lel­leen. Sit­ten ku­nin­gas sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti. Mi­nun oli näl­kä, ja te an­noit­te mi­nul­le ruo­kaa. Mi­nun oli jano, ja te an­noit­te mi­nul­le juo­ta­vaa. Minä olin ko­di­ton, ja te otit­te mi­nut luok­sen­ne. Minä olin alas­ti, ja te vaa­te­tit­te mi­nut. Minä olin sai­ras, ja te kä­vit­te mi­nua kat­so­mas­sa. Minä olin van­ki­las­sa, ja te tu­lit­te mi­nun luok­se­ni.’ Sil­loin van­hurs­kaat vas­taa­vat hä­nel­le: ’Her­ra, mil­loin me näim­me si­nut nä­lis­sä­si ja an­noim­me si­nul­le ruo­kaa, tai ja­nois­sa­si ja an­noim­me si­nul­le juo­ta­vaa? Mil­loin me näim­me si­nut ko­dit­to­ma­na ja otim­me si­nut luok­sem­me, tai alas­ti ja vaa­te­tim­me si­nut? Mil­loin me näim­me si­nut sai­raa­na tai van­ki­las­sa ja kä­vim­me si­nun luo­na­si?’ Ku­nin­gas vas­taa heil­le: ’To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä vel­jis­tä­ni, sen te olet­te teh­neet mi­nul­le.’ Sit­ten hän sa­noo va­sem­mal­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, te ki­ro­tut, ikui­seen tu­leen, joka on va­rat­tu Saa­ta­nal­le ja hä­nen en­ke­leil­leen. Mi­nun oli näl­kä, mut­ta te et­te an­ta­neet mi­nul­le ruo­kaa. Mi­nun oli jano, mut­ta te et­te an­ta­neet mi­nul­le juo­ta­vaa. Minä olin ko­di­ton, mut­ta te et­te ot­ta­neet mi­nua luok­sen­ne. Minä olin alas­ti, mut­ta te et­te vaa­tet­ta­neet mi­nua. Minä olin sai­ras ja van­ki­las­sa, mut­ta te et­te käy­neet mi­nua kat­so­mas­sa.’ Sil­loin nä­mä­kin ky­sy­vät: ’Her­ra, mil­loin me näim­me si­nut nä­lis­sä­si tai ja­nois­sa­si, ko­dit­to­ma­na tai alas­ti, tai sai­raa­na tai van­ki­las­sa, em­me­kä aut­ta­neet si­nua?’ Sil­loin hän vas­taa heil­le: ’To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te jät­tä­neet te­ke­mät­tä yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä, sen te olet­te jät­tä­neet te­ke­mät­tä mi­nul­le.’ Ja niin he läh­te­vät, toi­set ian­kaik­ki­seen ran­gais­tuk­seen, mut­ta van­hurs­kaat ian­kaik­ki­seen elä­mään.”