Kal­le Pel­to­kan­gas

Kris­tuk­sen pyhä seu­ra­kun­ta kul­kee koh­ti täy­del­lis­tä iloa tai­vaas­sa. Py­hän Hen­gen joh­ta­mi­na kris­ti­tyt saa­vat elää tai­vaan kan­sa­lai­si­na maa­il­mas­sa.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti si­joit­tuu Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten vii­mei­seen yh­tei­seen il­taan en­nen Jee­suk­sen kuo­le­maa. Jee­sus pu­huu ope­tus­lap­sil­len­sa tu­le­vis­ta ta­pah­tu­mis­ta Juu­dak­sen ate­ri­al­ta pois­tu­mi­sen jäl­keen. (Joh. 13:31–15:17.)

Hen­ki läh­tee Isäs­tä ja Po­jas­ta

Poi­ka on sa­maa ole­mus­ta kuin Isä. Us­kon kaut­ta Ju­ma­lan lap­si on yh­tey­des­sä kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan. Jee­sus lu­pa­si omil­len­sa To­tuu­den Hen­gen: ”Minä kään­nyn Isän puo­leen, ja hän an­taa teil­le toi­sen puo­lus­ta­jan, joka on kans­san­ne ikui­ses­ti. Tämä puo­lus­ta­ja on To­tuu­den Hen­ki. Maa­il­ma ei voi Hen­keä saa­da, sil­lä maa­il­ma ei näe ei­kä tun­ne hän­tä. Mut­ta te tun­net­te hä­net, sil­lä hän py­syy luo­nan­ne ja on teis­sä.” (Joh. 14:16–17.)

Ju­ma­la van­hurs­kaut­taa syn­ti­sen ih­mi­sen Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta seu­ra­kun­nas­taan saar­na­tus­sa sa­nas­sa. Sii­tä al­kaa us­kon tie tai­vaan kan­sa­lai­se­na täs­sä maa­il­mas­sa. Ju­ma­la on voi­nut myös var­jel­la lap­suu­de­nus­kos­sa.

Tai­vaas­sa her­jat unoh­tu­vat

Hy­väs­ti­jät­tö­pu­hees­saan Jee­sus il­mai­see, et­tä maa­il­ma vi­haa Jee­suk­sen omia niin kuin se vi­ha­si hän­tä­kin (Joh. 15:18). Jee­sus sa­noo omil­len­sa: ”Au­tu­ai­ta olet­te te, kun tei­tä Ih­mi­sen Po­jan täh­den vi­ha­taan ja her­ja­taan, kun ih­mi­set erot­ta­vat tei­dät kes­kuu­des­taan ja in­ho­a­vat tei­dän ni­me­än­ne­kin. Iloit­kaa sil­loin, hyp­pi­kää rie­mus­ta, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vaas­sa saat­te, on suu­ri.” (Luuk. 6:22–23.)

Au­tu­as mer­kit­see on­nel­lis­ta, on­ni­tel­ta­vaa ih­mis­tä. Jee­sus muis­tut­taa, et­tä hä­nen seu­raa­jan­sa ovat mat­kal­la tai­vaa­seen. Sik­si vi­han osoi­tuk­set saa ot­taa vas­taan iloi­ten. Kris­ti­tys­sä yhä asu­va tur­mel­tu­nut puo­li ei näe asi­aa näin, vaan ha­lu­aa vas­ta­ta omal­la voi­mal­laan. Sen si­jaan kris­ti­tys­sä asu­va uu­si ih­mi­nen ha­lu­aa seu­ra­ta Jee­suk­sen esi­merk­kiä (2. Kor. 5:17). Paa­va­li ke­hot­taa: ”Ol­koon teil­lä­kin sel­lai­nen mie­li, joka Kris­tuk­sel­la Jee­suk­sel­la oli” (Fil. 2:5).

Jee­sus oli kut­su­nut ope­tus­lap­sen­sa omaan val­ta­kun­taan­sa, ja sik­si he ei­vät enää kuu­lu­neet nii­hin, joi­ta maa­il­ma ra­kas­taa. Jee­sus muis­tut­taa, et­tä hä­nen tu­le­mi­sen­sa ja pu­heen­sa on tuo­nut il­mi maa­il­man syn­nit. Ope­tus­lap­sia ko­e­tel­laan, hei­dät ero­te­taan sy­na­go­gas­ta ja hei­tä vai­no­taan.

Jee­sus pu­hui omil­len­sa, jot­ta hei­dän us­kon­sa ei ko­e­tus­ten tul­len sor­tui­si. Jee­sus tie­si, et­tä ope­tus­las­ten sy­dä­men täyt­täi­si mur­he niis­tä sa­nois­ta, joi­ta hän heil­le pu­hui. Ope­tus­lap­set ei­vät jak­sa­neet ol­la tuo­na il­ta­na kiin­nos­tu­nei­ta sii­tä, mi­hin Jee­sus oli me­nos­sa, mut­ta Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen ope­tus­lap­set pää­si­vät mur­hees­ta iloon.

To­tuu­den Hen­ki puo­lus­taa

Jo­kai­sel­la us­ko­vai­sel­la on puo­lus­ta­ja­na To­tuu­den Hen­ki. Ju­ma­lan Hen­ki pa­laut­ti ope­tus­las­ten mie­liin kai­ken, mitä Jee­sus pu­hui maan­pääl­li­sen elä­män­sä ai­ka­na (Joh. 14:26). Jee­sus sa­noi Jo­han­nek­sel­le il­mes­ty­es­sään: ”Jol­la on kor­vat, se kuul­koon, mitä Hen­ki sa­noo seu­ra­kun­nil­le” (Ilm. 2:7). Ku­kaan yk­sit­täi­nen kris­tit­ty ei omis­ta kaik­kea tie­toa, vaan seu­ra­kun­nas­sa on yh­tei­ses­ti Ju­ma­lan Hen­gen vii­saus.

Py­hän Hen­gen voi­mas­ta, Ju­ma­lan omien jou­kos­ta, saar­na­taan pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta (Luuk. 24:47). Pyhä Hen­ki neu­voo tais­te­le­maan sie­lun­vi­hol­li­sen, oman li­han ja tä­män maa­il­man hou­ku­tuk­sia vas­taan. Evan­ke­liu­mi on loh­du­tuk­sen sana syn­tiin lan­gen­neel­le.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 16:5–15

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Nyt minä me­nen hä­nen luok­seen, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt. Ku­kaan teis­tä ei kysy mi­nul­ta, min­ne minä me­nen, vaan sy­dä­men­ne on täyn­nä mur­het­ta sen joh­dos­ta, mitä teil­le sa­noin. Mut­ta minä sa­non teil­le to­tuu­den: teil­le on hyö­dyk­si, et­tä minä me­nen pois. El­len mene, ei Puo­lus­ta­ja voi tul­la luok­sen­ne. Mut­ta men­ty­ä­ni pois minä lä­he­tän hä­net luok­sen­ne, ja hän tu­lee ja pal­jas­taa, et­tä maa­il­ma on vää­räs­sä, hän pal­jas­taa, mitä on syn­ti, mitä van­hurs­kaus ja mitä tuo­mio. Syn­ti on sii­nä, et­tä ih­mi­set ei­vät us­ko mi­nuun, van­hurs­kaus tu­lee jul­ki sii­nä, et­tä minä me­nen Isän luo et­te­kä te enää näe mi­nua, ja tuo­mio on sii­nä, et­tä tä­män maa­il­man ruh­ti­nas on tuo­mit­tu.

Pal­jon enem­män­kin mi­nul­la oli­si teil­le pu­hut­ta­vaa, mut­ta te et­te vie­lä ky­ke­ne ot­ta­maan sitä vas­taan. Kun To­tuu­den Hen­ki tu­lee, hän joh­taa tei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den. Hän ei näet puhu omis­sa ni­mis­sään, vaan pu­huu sen, min­kä kuu­lee, ja il­moit­taa teil­le, mitä on tu­le­va. Hän kir­kas­taa mi­nut, sil­lä sen, min­kä hän teil­le il­moit­taa, hän saa mi­nul­ta. Kaik­ki, mikä on Isän, on myös mi­nun. Sik­si sa­noin, et­tä hän saa mi­nul­ta sen, min­kä hän teil­le il­moit­taa.”

Bib­lia: Mut­ta nyt minä me­nen sen tykö, joka mi­nun lä­het­ti, ja ei teis­tä mi­nul­ta ken­kään kysy: ku­hun­kas me­net? Vaan et­tä minä olen näi­tä teil­le pu­hu­nut, niin mur­he täyt­tää tei­dän sy­dä­men­ne. Kui­ten­kin sa­non minä teil­le to­tuu­den: se on teil­le tar­peel­li­nen, et­tä minä me­nen pois; sil­lä el­len minä mene pois, niin ei Loh­dut­ta­ja tule tei­dän ty­kön­ne; mut­ta jos minä me­nen pois, niin minä hä­nen teil­le lä­he­tän. Ja kuin hän tu­lee, niin hän nuh­te­lee maa­il­maa syn­nin täh­den, ja van­hurs­kau­den täh­den, ja tuo­mi­on täh­den. Syn­nin täh­den to­sin, et­tei he us­ko mi­nun pääl­le­ni; Mut­ta van­hurs­kau­den täh­den, et­tä minä me­nen Isä­ni tykö, ja et­tet­te mi­nua sil­leen näe; Mut­ta tuo­mi­on täh­den, et­tä tä­män maa­il­man pää­mies on tuo­mit­tu.

Mi­nul­la on vie­lä pal­jo sa­no­mis­ta, mut­ta et­te voi nyt kan­taa. Vaan kuin se tu­lee, to­tuu­den Hen­ki, hän joh­dat­taa tei­tä kaik­keen to­tuu­teen; sil­lä ei hän puhu it­ses­tän­sä, vaan mitä hän kuu­lee, sitä hän pu­huu, ja tu­le­vai­sia hän teil­le il­moit­taa. Hän on mi­nua kun­ni­oit­ta­va; sil­lä hän ot­taa mi­nun omas­ta­ni ja il­moit­taa teil­le. Kaik­ki, mitä Isäl­lä on, ne ovat mi­nun; sen­täh­den minä sa­noin, et­tä hän ot­taa mi­nun omas­ta­ni ja il­moit­taa teil­le.