Kal­le Pel­to­kan­gas

Ju­ma­lan poi­ka, Jee­sus, syn­tyi ih­mi­sek­si, jot­ta ih­mi­set voi­vat pääs­tä maa­il­man pi­mey­des­tä Ju­ma­lan lap­sek­si ja pe­las­tua.

Jou­lu­päi­vän kir­kol­li­se­na ai­hee­na on Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, Ju­ma­lan sa­nan, ih­mi­sek­si eli li­hak­si tu­le­mi­nen. Päi­vän psal­min an­ti­fo­ni ju­lis­taa: ”Maan ää­ret­kin sai­vat tie­tää, et­tä Ju­ma­lam­me pe­las­ti mei­dät” (Ps. 98:3).

Sa­nan ih­mi­sek­si tu­le­mi­ses­sa, Jee­suk­sen syn­ty­mäs­sä, on ky­sy­mys Ju­ma­lan pe­las­tus­työs­tä ja -suun­ni­tel­mas­ta. Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Joh. 1:1–14) Jo­han­nes viit­taa Raa­ma­tun al­kuun, luo­mis­ker­to­muk­seen, aloit­ta­mal­la evan­ke­liu­mi­kir­jan­sa sa­nal­la ”alus­sa”.

En­sim­mäi­nen Moo­sek­sen kir­ja al­kaa sa­noil­la: ”Alus­sa Ju­ma­la loi tai­vaan ja maan. Maa oli au­tio ja tyh­jä, pi­meys peit­ti sy­vyy­det, ja Ju­ma­lan hen­ki liik­kui vet­ten yl­lä.” (1. Moos. 1:1–2.) Jo­han­nes kir­joit­taa, et­tä kaik­ki syn­tyi Sa­nan voi­mal­la (Joh. 1:3). Kun Ju­ma­la sa­noi: ”Tul­koon valo”, valo tuli (1. Moos. 1:3).

Eläm­me Ju­ma­lan maa­il­mas­sa, jon­ka kes­kel­lä vai­kut­taa hä­nen Poi­kan­sa valo. Tuo Sa­nan valo kut­suu yhä tä­nään­kin maa­il­man pi­mey­des­tä Ju­ma­lan rak­kau­den val­ta­kun­taan, Kris­tuk­sen omien yh­tey­teen.

Jee­sus to­teut­ti Isän tah­don

Myö­hem­min Jo­han­nes kir­joit­taa Jee­suk­sen jää­hy­väis­ru­kouk­ses­ta tuo­den esiin Jee­suk­sen sa­nat, jos­sa hän to­te­aa saat­ta­neen­sa pää­tök­seen Isän­sä hä­nel­le an­ta­man työn ja pyy­tää, et­tä Isä ot­tai­si hä­net luok­seen ja an­tai­si hä­nel­le ta­kai­sin kirk­kau­den, joka hä­nel­lä oli ol­les­saan Isän­sä luo­na en­nen maa­il­man syn­tyä. Jee­sus to­te­si: ”He ovat ot­ta­neet omak­seen si­nun sa­na­si.” (Joh. 17:4–6.)

Jee­sus luo­pui tai­vaal­li­ses­ta, ju­ma­lal­li­ses­ta kirk­kau­des­taan ot­ta­es­saan ih­mi­sen muo­don. Hä­net syn­nyt­ti nuo­ri neit­syt Ma­ria, Joo­se­fin kih­lat­tu. En­ke­li oli il­moit­ta­nut heil­le, et­tä lap­si, joka syn­tyy, on läh­töi­sin Py­häs­tä Hen­ges­tä.

Us­ko­vat nä­ki­vät Ju­ma­lan kirk­kau­den

Jo­han­nes ker­too, et­tä ne, jot­ka us­koi­vat, sai­vat kat­sel­la Jee­suk­sen kirk­kaut­ta, jon­ka Isä oli hä­nel­le an­ta­nut. Heil­le, jot­ka ot­ti­vat us­kol­la ar­mon sa­nan vas­taan, kir­kas­tui Ju­ma­lan ää­re­tön rak­kaus syn­tiin­lan­gen­nut­ta ih­mis­su­kua koh­taan.

Jee­sus­ta ei pi­meys saa­nut val­taan mis­sään vai­hees­sa hä­nen ih­mi­se­lä­män­sä ai­ka­na. Jo­han­nes Kas­ta­ja­kin to­dis­ti täs­tä va­los­ta ja osoit­ti Jee­sus­ta: ”Kat­so­kaa: Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka ot­taa pois maa­il­man syn­nin! Hän on se, jos­ta sa­noin ’Mi­nun jäl­kee­ni tu­le­va kul­kee edel­lä­ni, sil­lä hän on ol­lut en­nen mi­nua.’ – – Minä olen sen näh­nyt ja to­dis­tan, et­tä tämä mies on Ju­ma­lan Poi­ka.” (Joh. 1:29–34.)

Ju­ma­la lä­het­tää evan­ke­liu­min

Ju­ma­lan omai­suus­kan­sa ei ot­ta­nut Jee­sus­ta vas­taan. Jo­han­nes Kas­ta­ja­kin jou­tui ko­ke­maan mart­tyy­ri­kuo­le­man nuh­del­tu­aan He­ro­des­ta syn­nis­tä.

Jou­lu­päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti osoit­taa, et­tä Ju­ma­lan lap­sek­si pää­see us­kon kaut­ta. Niil­le, joil­le Ju­ma­lan lä­het­tä­mä evan­ke­liu­mi kel­paa, an­ne­taan Ju­ma­lan lap­si -oi­keus: ”Kaik­ki, joi­ta Ju­ma­lan Hen­ki joh­taa, ovat Ju­ma­lan lap­sia. Te – – olet­te saa­neet Hen­gen, joka an­taa meil­le lap­sen oi­keu­den.” Ju­ma­lan lap­set kär­si­vät yh­des­sä Kris­tuk­sen kans­sa, mut­ta pää­se­vät Paa­va­lin mu­kaan ker­ran osal­li­sik­si myös sa­mas­ta kirk­kau­des­ta kuin Kris­tus. (Room. 8:14–17.)

Evan­ke­liu­mi: Joh. 1:1–14

Raa­mat­tu 1992: Alus­sa oli Sana. Sana oli Ju­ma­lan luo­na, ja Sana oli Ju­ma­la. Jo alus­sa Sana oli Ju­ma­lan luo­na. Kaik­ki syn­tyi Sa­nan voi­mal­la. Mi­kään, mikä on syn­ty­nyt, ei ole syn­ty­nyt il­man hän­tä. Hä­nes­sä oli elä­mä, ja elä­mä oli ih­mis­ten valo. Valo lois­taa pi­mey­des­sä, pi­meys ei ole saa­nut sitä val­taan­sa. Tuli mies, Ju­ma­lan lä­het­tä­mä, hä­nen ni­men­sä oli Jo­han­nes. Hän tuli to­dis­ta­jak­si, to­dis­ta­maan va­los­ta, jot­ta kaik­ki us­koi­si­vat sii­hen. Ei hän it­se ol­lut tuo valo, mut­ta va­lon to­dis­ta­ja hän oli. To­del­li­nen valo, joka va­lai­see jo­kai­sen ih­mi­sen, oli tu­los­sa maa­il­maan. Maa­il­mas­sa hän oli, ja hä­nen kaut­taan maa­il­ma oli saa­nut syn­tyn­sä, mut­ta se ei tun­te­nut hän­tä. Hän tuli omaan maa­il­maan­sa, mut­ta hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan. Mut­ta kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat hä­neen. He ei­vät ole syn­ty­neet ve­res­tä, ei­vät ruu­miin ha­lus­ta, ei­vät mie­hen tah­dos­ta, vaan Ju­ma­las­ta. Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.

Bib­lia: Alus­sa oli sana, ja se Sana oli Ju­ma­lan ty­kö­nä, ja Ju­ma­la oli se Sana. Tämä oli alus­sa Ju­ma­lan ty­kö­nä. Kaik­ki ovat sen kaut­ta teh­dyt, ja il­man sitä ei ole mi­tään teh­ty, joka teh­ty on. Hä­nes­sä oli elä­mä, ja elä­mä oli ih­mis­ten val­keus, ja val­keus pais­taa pi­mey­des­sä, jota ei pi­meys kä­sit­tä­nyt. Yk­si mies oli lä­he­tet­ty Ju­ma­lal­ta, jon­ka nimi oli Jo­han­nes: Se tuli val­keu­des­ta to­dis­ta­maan, et­tä kaik­ki us­koi­si­vat hä­nen kaut­tan­sa. Ei hän ol­lut val­keus, mut­ta hän oli lä­he­tet­ty val­keu­des­ta to­dis­ta­maan. Se oli to­ti­nen val­keus, joka va­lis­taa kaik­ki ih­mi­set, jot­ka maa­il­maan tu­le­vat; Se oli maa­il­mas­sa, ja maa­il­ma oli hä­nen kaut­tan­sa teh­ty, ja ei maa­il­ma hän­tä tun­te­nut. Hän tuli omil­len­sa, ja ei hä­nen oman­sa hän­tä ot­ta­neet vas­taan, Mut­ta niil­le, jot­ka hä­nen ot­ti­vat vas­taan, an­toi hän voi­man Ju­ma­lan lap­sik­si tul­la, jot­ka us­ko­vat hä­nen ni­men­sä pääl­le, jot­ka ei ve­res­tä ei­kä li­han tah­dos­ta ei myös mie­hen tah­dos­ta, mut­ta Ju­ma­las­ta syn­ty­neet ovat. Ja Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän se­as­sam­me, (ja me näim­me hä­nen kun­ni­an­sa niin­kuin ai­no­an Po­jan kun­ni­an Isäs­tä,) täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.