JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Huvi ja hyöty

18.9.2025 13.55

Juttua muokattu:

18.9. 10:44
2025091810440820250918135500

Ee­va Määt­tä

Tämä ai­ka vuo­des­ta on kyl­lä mie­les­tä­ni pa­ras­ta. Mel­kein asun päi­vät met­säs­sä näin mar­jas­tu­sai­ka­na. Tämä iha­nuus­han al­kaa jo sil­loin, kun hil­lat al­ka­vat kyp­syä. On se vain kum­mal­lis­ta, kun en­sim­mäi­siä hil­la­saa­liin ku­via al­kaa sa­del­la niin kii­re­hän sitä tu­lee tar­kis­ta­maan lä­hi­soi­den ti­lan­net­ta it­sel­lä­kin. Ei­pä suon an­ti näil­lä seu­duin ai­van en­sim­mäi­se­nä ole ke­rät­tä­vis­sä. To­sin tä­män ke­sän hel­teet jou­dut­ti­vat sa­don kyp­sy­mis­tä.

Niin­pä erää­nä il­ta­na kop­pa­sin pie­noi­sen san­kon mu­kaa­ni, juo­ma­pul­lon tas­kuu­ni ja hyp­pä­sin pyö­rän sel­kään sil­lä mie­lin, et­tä kä­väi­sen tar­kas­ta­mas­sa lä­hi­suon ti­lan­teen. Kym­me­nen mi­nuu­tin ku­lut­tua olin jo suon reu­nas­sa. Sii­tä ute­li­aa­na mät­täik­köön. Ja kyl­lä­pä ilah­duin­kin kau­niis­ta näys­tä, kun oli niin pal­jon suon kul­taa tar­jol­la. Kä­vin heti in­nol­la poi­mi­maan ei­kä ka­ve­reis­ta ol­lut puu­tet­ta. Hel­tees­sä hiki vir­ta­si ja kai­ken maa­il­man ötö­kät tun­tui­vat ole­van sa­moil­la apa­jil­la. Hui­doin ja pyyh­käi­sin ai­na vä­lil­lä naa­maa­ni, kun tun­tui et­tä elä­väl­tä syö­vät. Sii­nä si­vus­sa kuun­te­lin ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta, niin kuin pit­kin ke­sää, ja hörp­päi­lin juo­mis­ta kurk­ku­ni kos­tuk­keek­si. Kol­men lit­ran mar­ja-as­tia tun­tui kyl­lä ai­ka pas­se­lil­ta sii­hen il­taan. Hil­lo­ja riit­ti min­ne vain kat­soi. Mut­ta tun­tui ai­van hir­ve­äl­tä se ötök­kä­hyök­käys, vaan pe­rik­si en ai­ko­nut an­taa. Ei­hän sel­lais­ta saa­lis­ta noin vain voi­nut jät­tää ke­nel­le­kään. Lo­pul­ta san­koon ei enää mah­tu­nut enem­pää, jo­ten pö­käi­sin pyö­räl­le ja pol­kai­sin ko­tiin.

Avat­tu­a­ni ul­ko-oven oli vas­taa­not­to ai­ka ää­ne­käs­tä, ih­me­tel­tiin kuin­ka kau­he­an nä­köi­nen olin. Kurk­ka­sin pei­liin ja säi­käh­din mel­kein it­se­kin, kun olin kuin tais­te­lun jäl­jil­tä. Naa­ma pu­nai­se­na, ve­ri­se­nä ja pau­ka­mis­sa. Mah­toi ol­la joku al­ler­gi­nen re­ak­tio. Tun­nus­tin ko­ti­jou­koil­le, et­tä oli siel­lä ai­van hir­ve­ä­tä ja tus­kais­ta, mut­ta sil­ti niin iha­naa. Sil­mis­sä kul­tai­nen suon an­ti. Mut­ta en kyl­lä muu­ta­maan päi­vään ai­ko­nut nok­kaa­ni ih­mis­ten il­moil­la näyt­tää.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä ai­oin men­nä uu­del­leen ko­et­ta­maan on­ne­a­ni. Jos­ta­kin vii­sas­tu­nee­na ve­täi­sin jat­kos­sa ai­na sääs­ki­ha­tun pää­hä­ni, mikä li­sä­si kyl­lä poi­mi­mis­mu­ka­vuut­ta­ni rut­kas­ti. Muu­ta­man seu­raa­van vii­kon kier­te­lin omia tut­tu­ja soi­ta­ni, lä­hin­nä yk­sik­se­ni. Ja ai­na jo­tain tuo­mi­sia ker­tyi. En ny­kyi­sin ha­lua läh­teä ou­doil­le soil­le ke­nen­kään kans­sa, kos­ka koko ajan on pi­det­tä­vä sil­mäl­lä tois­ta, et­ten jää mat­kas­ta ja ek­sy. Ker­ran­kin erääl­lä isol­la suol­la tar­po­es­sam­me, hil­la­ka­ve­ri ke­hot­ti tark­kaan kat­so­maan, mis­tä me­nen toi­sel­le läm­pä­reel­le, et­tä osai­sin sa­mas­ta au­kos­ta ta­kai­sin. Vä­hän ai­kaa pyö­rit­ty­ä­ni oi­kea suun­ta oli häi­py­nyt mie­les­tä tyys­tin ja jo­kai­nen mah­dol­li­nen tu­lo­auk­ko vai­kut­ti sa­man­lai­sel­ta. En edes yrit­tä­nyt siel­tä suun­nis­taa mi­hin­kään, vaan aloin huu­te­le­maan ka­ve­ria avuk­si. Pää­sin minä sen­tään hy­vän op­paan an­si­os­ta ta­kai­sin.

On­han se toi­si­naan mel­kois­ta räm­pi­mis­tä ja use­am­min kuin ker­ran olen löy­tä­nyt it­se­ni mu­ta­lik­koon kel­lah­ta­nee­na. Har­vem­min siel­tä ai­van kui­vin kamp­pein pa­laa. Mut­ta jos­kus siel­tä voi löy­tää jopa ru­non­kin.

”Mikä ylel­li­syys mie­tin tuo­ta

mu­ta­kyl­vys­sä kes­kel­lä suo­ta

kä­den ojen­nus

ei muu­ta

hil­lan maku hi­ve­lee jo suu­ta

ja sääs­ket se­re­na­di­aan

ne lau­laa

lau­laa vaan.”

Mus­ti­kat kyp­syi­vät heti hil­la­kau­den päät­teek­si ja näyt­tää, et­tä ren­tout­ta­va har­ras­tuk­se­ni saa jat­kua edel­leen. Mar­ja­maa­ni al­ka­vat heti pi­han reu­nal­ta ja tänä ke­sä­nä mus­tik­kaa on ai­na­kin näil­lä seu­duin pal­jon ja hy­vä­laa­tuis­ta. Met­säs­tä ei vain mal­ta py­syä pois­sa, jos vain sää suin­kin sal­lii. Poi­min kä­sin ja tuon si­sään ai­na puh­taat mar­jat. Pik­ku­vä­ki­kin tie­tää pi­haan tul­les­saan, et­tä siel­lä se mum­mu kö­köt­tää mar­ja­mät­täil­lä. Pik­ku sank­ko­jen kans­sa he usein saa­pu­vat ka­ve­rik­si, mut­ta ei­vät ko­vin kau­aa kui­ten­kaan viih­dy. Jos­pa he sai­si­vat siel­tä ki­pi­nää mar­jas­tuk­seen. Lä­hes ai­na mu­kaa­ni läh­tee hen­ki­var­ti­ja, us­kol­li­nen puo­li­kuu­ro koi­ra­van­hus. Sii­nä se vaan vä­hän paik­kaa vaih­te­lee ja vä­lil­lä hau­kah­te­lee, et­tei­kö se jo rii­tä, men­nään pois. Mut­ta sa­non sil­le, et­tei tääl­lä ole pak­ko ol­la, ja ke­ho­tan me­ne­mään ko­tiin. Vaan kun se ei kuu­le niin viit­to­mi­a­kin olen sil­le tain­nut opet­taa.

Lap­suu­den ai­kai­set mar­ja­reis­sut pa­lai­le­vat mie­leen vah­voi­na. Lä­hin­nä äi­din ja si­sa­rus­ten kans­sa kul­jet­tiin vaa­roi­hin kä­vel­len, joku on­ne­kas pyö­räl­lä­kin. Ei­hän se ai­na jak­sa­nut in­nos­taa ja vä­syt­ti­kin mo­nes­ti. Ja pois­han ei voi­tu läh­teä, en­nen kuin as­ti­at oli­vat täyn­nä. Vih­doin se äi­din­kin san­ko täyt­tyi ja huo­kais­tiin hel­po­tuk­ses­ta, et­tä nyt ko­tiin. Mut­ta äi­dil­lä­pä oli esi­lii­na pääl­lään, niin kuin en­ti­sai­kaan emän­nil­lä ruu­ka­si. Hän­pä rii­pai­si es­sun­sa mät­tääl­le ja ru­pe­si sii­hen vie­lä ura­koi­maan mar­jaa ah­ke­rin kä­sin ja si­tai­si lo­pul­ta es­sun nyy­tik­si. En ym­mär­rä mi­ten ne saa­liit saa­tiin siel­tä met­säs­tä kul­je­tet­tua. Ja mel­kein ai­na­han pa­luu­mat­kan ri­su­kois­sa lap­sen jal­ka tart­tui jo­hon­kin ka­rah­kaan ja men­tiin nu­rin. Kyl­lä vä­lil­lä it­ket­ti­kin, mut­ta äi­ti se vain kou­ri sam­ma­li­kos­ta saa­liin ta­kai­sin san­koon. Kai­pa se isä­kin jos­kus jou­ti mar­jaan, kos­ka muis­toi­hin nou­see isän täy­si san­ko ja pääl­lim­mäi­si­nä mar­jois­ta ras­kaat var­vut ko­tiin­tu­li­ai­si­na. Tätä har­ras­tan it­se­kin vä­lil­lä.

Tu­lee mie­leen omat työ­vuo­te­ni van­hu­syk­si­köis­sä. Mar­ja-ai­koi­na met­säs­sä usein ajat­te­lin sää­lien nii­tä ikäih­mi­siä, jot­ka ei­vät enää kos­kaan saa ko­kea mar­jas­tuk­sen iha­nuut­ta. Jo­ten pää­tin, et­tä jos ei Mu­ham­med mene vuo­ren luo niin men­köön vuo­ri Mu­ham­me­din luo. Niin­pä usein­kin ke­rä­sin san­kol­li­sen mar­jai­sia var­pu­ja vie­mi­sik­si. Sii­tä­pä syn­tyi­kin mu­ka­via vi­ri­ke- ja muis­te­lu­tuo­ki­oi­ta. En­sik­si­kin he sai­vat mie­le­käs­tä te­ke­mis­tä, kun aset­te­li­vat var­pu­ja pöy­dil­le mal­ja­koi­hin, jois­ta pää­si­vät na­pos­te­le­maan her­kul­li­sia luon­non an­ti­mia. Ja kuin­ka iha­nia muis­te­lu­tuo­ki­oi­ta hei­dän kans­saan syn­tyi­kään, kun mar­ja­mät­täät tu­li­vat vie­rel­le. Sil­mät lois­ta­en he muis­te­li­vat mar­jas­tus­reis­su­jaan ja kä­vi­vät läpi mar­ja­ruu­at ja lei­po­muk­set. Vä­lil­lä lau­laa lui­kau­tet­tiin mar­ja-ai­hei­sia lau­lu­ja ja muis­tel­tiin lo­ru­ja. Jopa ru­no­ja­kin nou­si jon­kun mie­leen. Kyl­lä luon­non an­ti­met tar­jo­a­vat mo­nen­lais­ta iloa.

Mei­dän omas­sa­kin per­hees­säm­me on har­ras­tet­tu mar­jas­tus­ta. Saa­vi­tol­kul­la on haa­lat­tu herk­ku­ja hak­kuu­au­ki­oil­ta. Mo­nen sor­tin poi­mi­joi­ta mei­dän­kin sa­kis­sa on riit­tä­nyt. Yh­des­tä oli mie­len­kiin­toi­sem­paa kii­ve­tä puu­hun ja siel­tä na­kel­la kä­py­jä poi­mi­joit­ten nis­kaan, kun taas joku toi­nen li­pe­si vai­vih­kaa pai­kal­ta ui­den joen poik­ki ko­tiin. Mut­ta oli niin­kin in­no­kas mar­jas­ta­ja, et­tä tois­ten jo mie­lies­sä ko­tiin ha­lu­si ve­täis­tä vie­lä yh­den san­kol­li­sen. Edel­leen­kin use­am­pi heis­tä jat­kaa tätä mar­jas­tus­pe­rin­net­tä omas­sa per­hees­sään, mikä on kyl­lä po­si­tii­vi­nen asia.

Nyt jo syk­sy muis­tut­taa ole­mas­sa­o­los­taan maa­rus­kal­la. Puo­lu­kat kyp­sy­vät, jo­ten edel­leen jat­kan met­sä­läi­sen elä­mää. On se vain niin ren­tout­ta­vaa ja nau­tin­nol­lis­ta päi­vien täy­tet­tä. Huvi ja hyö­ty sa­mal­la ker­taa.

EevaMäättä
Kuusamolainen eläkeläinen eli joutonomi. Olemme puolisoni kanssa saaneet tusinan lapsia, jotka kaikki ovat löytäneet paikkansa maailmassa. Nyt on mahtava seurata seuraavan sukupolven varttumista.. Elin kotiäidin elämää yli 20 vuotta, minkä jälkeen ehdin vielä hoivata vanhuksia. Muistisairaat koin suurena rikkautena työssäni. Katselen maailmaa yleensä positiivisten linssien läpi ja pilke silmäkulmassa. Haluan kirjoitusteni tuottavan iloa, valoa ja hymyn huulille. Palautetta? eeva.muori@hotmail.com.
18.9.2025

Jeesus sanoo: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Matt. 7:12

Viikon kysymys