Sain etuoikeuden olla mukana Ranuan opistoseurojen viestintätoimikunnassa ja talvisena iltana keskellä arkea pysähtyä miettimään viestinnän kärkiä. Tämän vuoden seurojen tunnuslause oli psalmista 13:6: "Minä luotan sinun armoosi". Monta kertaa olen pysähtynyt koko 13. psalmin äärelle.
"Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Kuinka kauan peität minulta kasvosi? Kuinka kauan huolet painavat mieltäni ja sydäntäni jäytää tuska? Kuinka kauan viholliseni ovat voitolla? Katso minun puoleeni ja vastaa minulle, Herra, Jumalani! Sytytä silmiini valo, älä anna minun nukkua kuolemaan, ettei viholliseni sanoisi: »Minä voitin hänet», ettei vastustajani saisi iloita tappiostani. Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi. Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen."
Minulle nousi tuosta psalmitekstistä vahvasti kysymys, keneen minä turvaan hädässäni? Minussa resonoi myös vahvasti kysymys, jota Daavid toistelee: kuinka kauan? Emmekö me ihmiset koetusten, kipujen ja oman ristin painaessa usein kysykin, kuinka kauan? Tuntuu helpottavalta, että Raamattuun on tallennettu niin inhimillisen ihmisen tuskaa kuvaavia tuntoja. Ainakin minun heikkoa uskoani vahvistaa se, että Jumala tietää ja näkee tällaisetkin kipuilut ja tuntemukset.
Kuinka helposti me ihmisinä ajattelemme, ettei kellään muulla ole näin vaikeaa, että kukaan muu ei varmasti koe näin. Kuvittelemme olevamme niin erikoisia, että kukaan muu ei voi ymmärtää ja kokea juuri samoin. Meillä jokaisella on oma elämänosamme. Elämämme suuntaa määrittelevät esimerkiksi siviilisääty, vanhemmuus tai lapsettomuus, seksuaalinen suuntautuminen, terveydentila, ihmissuhteet tai työtilanne.
Vanhemmat saattavat kipuilla uuden elämän alun äärellä, jaksavatko ottaa kaikki Jumalan lahjana antamat lapset vastaan. Toiset taas rukoilevat: anna rakas Taivaan Isä meille syliin pieniä, edes yksi. Joillekin annetaan lapsia, mutta ne otetaan pois. Näissä tilanteissa Jumalan tahtoa ja suunnitelmaa saatetaan kysellä.
Jumalan suunnitelmaa miettivät myös monet niistä, jotka ovat taivasten valtakunnan tähden valinneet sen, etteivät mene naimisiin. Monet kaltaiseni täyttä ja vapaata elämää elävät itselliset rukoilevat läheisintä saattomiestä vierelle. Myös avioliitossa voi tuntea yksinäisyyttä ja kokea monenlaisia huolia ja kipuja. On sairautta, uupumusta, tyhjyyttä, työttömyyttä, unettomuutta, mielenterveyden haasteita… Toisaalta yhtä aikaa saatamme tuntea tyytyväisyyttä, onnea, kiitollisuutta ja levollisuutta.
Vaikka luettelisin kuinka monta erilaista elämäntilannetta, lista jäisi silti vajavaiseksi. On kuitenkin kaikkivaltias ja kaikkinäkevä Jumala, joka näkee meidän osamme ja tilanteemme.
Jumala on antanut meille sellaisen osan, minkä on hyväksi nähnyt. Ei hän ole tehnyt kohdallamme virhettä. Ihmismieli helposti vertailee ja ajattelee, että kyllä noiden toisten on hyvä, kun kuuluvat enemmistöön, tai ovat saaneet sitä ja tätä.
Yhden ystäväni kanssa Suviseurojen jälkeen hehkutimme sinkkujen vapautta ja elämän keveyttä. Iloitsin, että tämän vuoden Suviseuroissa en joutunut kokemaan kipua omasta sinkkuudesta. Puhelimme ääniviesteissä siitä, kuinka Jumalan tahto toteutuu meidänkin elämässämme. Ja kun meitä viisaampi Jumala on antanut minulle tällaisen elämäntilanteen, niin tämä on silloin minulle hyväksi nähty. Tämä elämäntilanne on juuri minulle räätälöity. Ja Jumalan tahto on, että olen onnellinen ja tyytyväinen osassani. Siinä hetkessä elimme molemmat todeksi psalmilaulajan tuntoja: "Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen."
Loppujen lopuksi, mitä kaikkea osaamme kuuluukin, meiltä kysytään tyytymistä siihen: ”Tyydy minun armooni, sillä se on heikoissa väkevä.” (2. Korinttilaiskirje 12:9) Armo on meidän kaikkien yhteinen voimanlähteemme. Jumala on antanut meille myös toisemme. Voimme yhdessä jakaa ajatuksiamme ja kokemuksiamme – tukea toisiamme osaamme tyytymisessä.
Yritän tässä pukea sanoiksi eräässä suviseurakeskustelussa esiin noussutta oivallusta, että elämäntilanteesta riippumatta on kaikkien kesken yhteisesti jaettu kokemus, että ihmiselle osaansa tyytyminen ei ole aina helppoa. Ja jos siihen jaksaa tyytyä niin jaksaa paremmin elää. Runoilija Eeva Kilpikin on sanonut: “On vain yksi periaate: epätäydellisyys. Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.”
Ps. Olipa hauska huomata, että toista Päivämiehen blogistia Ulla Halosta oli puhutellut sama psalmi. Voinen todeta puhujien tavoin, että Jumala avaa samaa tekstiä eri lahjoilla ja vastaanottajan sydämessä se avautuu vielä jokaiselle omalla lailla.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Ajankohtaiskirja 2025 ottaa Jumalan sanan pohjalta kantaa moniin aikamme keskusteluissa esille tuleviin kysymyksiin.
Kertomuksia taitekohdista, joissa tehdään elämän suurimpia ratkaisuja: Mihin joukkoon haluan kuulua?