Suostuin pitkän taivuttelun jälkeen ulkomaanreissulle Lopen Suviseurojen jälkeen. Vaimoni oli vuosia sitten saanut puristettua lupauksen, että lähden hänen kanssaan alppivaellukselle. Luonto ja vuoristo kyllä kiinnostivat, mutta en laittanut matkamme eteen tikkua ristiin. Eeva jaksoi kuitenkin suunnitella kuukausitolkulla – ja mikä erikoisinta – hän toteutti matkasuunnitelmat tekoälyn avulla. Hämmästyttävää, miten saimme sen avulla toteutettua täydellisyyttä hipovan reissun!
Matkamme kohde oli Valtellinan laakso Italian pohjoisrajalla. Teimme kaksi päivän mittaista vuoristovaellusta, joista ensimmäinen suuntautui Sveitsin puolelle lumen ja jään keskelle. Suviseurojen ihmispaljouden jälkeen halusimme viettää lomamme rauhallisessa paikassa, ja niin kävikin, sillä kummallakin retkellä kohtasimme vain yhden kulkijan.
Jälkimmäisestä vaelluksestamme muodostui mitä jännittävin seikkailu, ja käytin sitä elokuun seurapuheissani taustakertomuksena. Kirkkovuoden aiheen Totuus ja harha toisen vuosikerran teksti on seuraava: ”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!" (Matt. 7:13–14.)
Ennen lähtöämme toiselle vaelluksellemme pyysimme reittisuosituksia majapaikkamme omistajalta. Tämä ystävällinen rouva kehotti meitä lataamaan karttasovelluksen ja neuvoi tarkan reitin. Rouva painotti, että leveältä polulta pitää muistaa kääntyä ennen puron ylitystä kapealle polulle, joka kulkee huikaisevien maisemien kautta vuoren huipulle. Mielihyvin otimme neuvoista vaarin.
Varhain seuraavana aamuna aurinko valaisi vuorten rinteet ja huiput. Kaikki näytti täydelliseltä vuoristovaellusta ajatellen. Niinpä pakkasimme reput ja lähdimme kiipeämään jyrkkää polkua ylöspäin. Polku oli niin leveä, että sitä pitkin pystyi kulkemaan pienillä maastoajoneuvoilla. Seurasin puhelimeltani nousuamme sekä kuvasin kasveja ja äänitin lintujen laulua tunnistamista varten. Kun saavuimme 1300 metrin korkeuteen, tulimme kohtaan, josta kapea polku erkaantui sakeaan metsään.
Oli kiehtovaa seurata kasvillisuusvyöhykkeiden vaihtelua: alun tiheät pyökkimetsät vaihtuivat korkeammalla havumetsiin, joissa oli paljon Suomestakin tuttua kasvillisuutta. Lopulta vastaan alkoi tulla avoimia alppiniittyjä ja avaria vuoristomaisemia. Jossain kuului lehmänkellojen kalkatusta. Kohtasimme alppiniityllä vanhemmanpuoleisen miehen paimenkoiransa kanssa. Näytti kuin mies olisi tullut jostain menneisyydestä. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta harvahkosta hammasrivistöstä pilkahti esiin ystävällinen hymy.
Maisemat olivat upeat: joka puolella siinsivät lumihuippuiset vuoret, ja alhaalla laaksossa vuolaat virrat kiemurtelivat kohti kaukaista Como-järveä. Taukopaikassamme erään paimenmajan luona näimme määränpäämme, yli kahden kilometrin korkuisen Cima Dassola-vuoren. Sen huipulla oli risti. Tuli tunne, kuin olisimme olleet elämän matkalla kohti määränpäätä.
Huippu oli yllättävän lähellä, vain muutaman sadan metrin päässä, mutta sitä reunustivat äkkijyrkät kalliot. Emme olisi koskaan päässeet perille suorinta tietä pitkin. Oma tie olisi ollut kuin lain tie, jota ihmisjoukot ovat yrittäneet kulkea kautta ihmiskunnan historian. Sen tien loppuun kulkevat vain yhdet jalanjäljet, jotka johtavat ristinpuulle.
Evästauon jälkeen jatkoimme kulkuamme vuoren huippua kohti. Polku oli muuttunut lähes näkymättömäksi, sillä rehevä alppikasvusto peitti sen. Ja mikä pahinta, vuorenrinne oli hyvin jyrkkä kummallakin puolen polkua. Yksikin askel sivuun olisi johtanut suistumiseen rinnettä alas. Polku näytti niin vaikealta, että Eeva tarjosi houkuttelevan omenan ja ehdotti palaamista takaisin. Katsoimme yhdessä puhelimen karttaa ja siinä näkyvää sijaintiamme: olemme oikealla reitillä, luotetaan siihen!
Ihmettelimme, miksi majatalon rouva oli neuvonut meille tämän vaikean polun, jonka viitatkin olivat kadoksissa. Sitä paitsi polkua pitkin oli kulkenut vain harva ihminen. Olimme kuin kaidan tien kulkijoita, joilla oli kartta Jumalan sanana ja kompassina Pyhän Hengen valaisema omatunto. Toinen toistamme tukien jatkoimme matkaa, kunnes saavuimme avoimelle niitylle.
Eteemme avautui huikaiseva näkymä: kiviaitojen reunustama niitty, jota tuhannet alppikukat verhosivat. Niityn keskellä oli juottoallas ja sen ympärillä rakennuksia, joiden seinät ja katotkin oli rakennettu kivistä. Minne vain katse ylettyikin, näkyi lumihuippuisia vuoria ja syviä rotkolaaksoja. Koin, että en ollut eläissäni nähnyt yhtä kaunista maisemaa. Tuon näkymän innoittamana etsin Raamatusta italiankielisen tekstin, jonka lisäsin omaan profiiliini: "Le montagne sorsero – Ja vuoret kohosivat" (Ps. 104:8).
Emme ehtineet käydä huipulla ristin juurella, sillä ukkospilvet alkoivat uhkaavasti lähestyä. Lähtiessämme takaisin valitsimme leveän polun, koska se näytti helppokulkuiselta ja nopealta. Laskeutuminen olikin miellyttävää, sillä raikas vuoristotuuli kuivatti hikipisarat ja antoi voimaa. Joka puolella rinnettä näkyi kiviaitoja, joiden väliin oli syntynyt polveilevia laidunniittyjä. Yhtäkkiä kuulimme kellojen kalketta ja näimme liikettä.
Edessämme olevalla polulla laidunsi lehmiä vasikoineen. Eevan mielestä ne eivät muistuttaneet Paavo-isän lempeitä lehmiä, sillä niillä oli pitkät ja terävät sarvet. Jouduimme tukalaan tilanteeseen, sillä erään tuuhean lehtikuusen alla oleva nauta teki hyökkäysliikkeitä meitä kohti heiluttaen samalla metrin mittaisia sarviaan.
Otimme kiviä ja karahkoja käteemme, mutta otus ei väistänyt tuumaakaan. Siirryimme polulta pois ja kapusimme kiviaitojen yli rinnettä alaspäin. Kun pääsimme takaisin polulle, edessämme oli vahva rautaportti, jonka toisella puolella oli italiankielistä tekstiä. Ehkä siinä luki näin: "Pääsy kielletty, alueella vaarallisia ja vihaisia eläimiä!"
Jouduimme toteamaan, että majatalon rouva oli sittenkin oikeassa. Lavea tie olisi päättynyt rautaportille, jonka takana polkua vartioivat pitkäsarviset otukset. Onneksi valitsimme kaidan, joskin vaikean polun. Vaikka lähdin Alppimatkalle vastahakoisesti, olin hyvin vaikuttunut kokemastani. Reissun jälkeen olen pysähtynyt niiden Raamatun tekstien kohdalle, joissa vuoret kuvastavat Jumalan valtasuuruutta. Vuorelle johtava polku on matka, jonka teemme uskossa kohti Jumalan asuinsijaa. Matka ei ole helppo, mutta vuoren huipulla meitä odottaa kirkkaus.
Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
(Ps. 121:1–2.)
Katso kohtaaminen naudan kanssa tästä videosta.
Kuvat: Eeva ja Mika Mutanen
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Ajankohtaiskirja 2025 ottaa Jumalan sanan pohjalta kantaa moniin aikamme keskusteluissa esille tuleviin kysymyksiin.
Kertomuksia taitekohdista, joissa tehdään elämän suurimpia ratkaisuja: Mihin joukkoon haluan kuulua?