Pau­li So­ran­ta

Jee­suk­sen seu­raa­jal­le kuu­luu osal­li­suus hä­nen ris­tis­tään, mut­ta vaik­ka har­teil­la saat­taa tun­tua ris­tin pai­no, ei omaa­tun­toa vai­vaa syn­nin taak­ka.

Las­ki­ais­sun­nun­tain evan­ke­liu­mi ker­too het­kes­tä Je­ru­sa­le­mis­sa en­nen Jee­suk­sen vii­mei­siä pää­si­äis­juh­lia. Teks­tin edel­lä hän oli sa­no­nut ope­tus­lap­sil­leen: ”Het­ki on tul­lut, jol­loin Ih­mi­sen Poi­ka kir­kas­te­taan.” Sen jäl­keen Jee­sus oli ker­to­nut ver­tauk­sen veh­nän­jy­väs­tä, joka pu­to­aa maa­han ja kuo­lee, mut­ta tuot­taa kui­ten­kin run­saan sa­don. Myös seu­raa­vat sa­nat on osoi­tet­tu ope­tus­lap­sil­le: ”Joka ra­kas­taa elä­mään­sä, ka­dot­taa sen.”

Elä­mä on lah­ja

Ajal­li­nen elä­mä on Ju­ma­lan lah­ja, ja sii­tä on lupa iloi­ta ja naut­tia. Jee­sus opet­taa kui­ten­kin, et­tä ajal­li­seen elä­mään ei sai­si lii­ak­si kiin­tyä. Se, joka ra­kas­taa ajal­lis­ta elä­mään­sä yli kai­ken, jou­tuu luo­pu­maan us­kos­taan ja ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vos­ta.

Al­ku­kir­kon kris­tit­ty­jen vai­no­ti­lan­teis­sa saat­toi us­kos­ta luo­pu­mal­la het­kek­si säi­lyt­tää hen­ken­sä, mut­ta me­net­ti sa­mal­la ian­kaik­ki­sen elä­män toi­von kuol­lei­den ylös­nou­se­mi­ses­sa. Se, joka it­sek­kääs­ti et­sii vain omaa etu­aan ja elä­män nau­tin­to­ja, ei va­hin­goi­ta vain mui­ta, vaan myös oman sie­lun­sa pa­ras­ta.

Sen si­jaan se, joka ”joka pa­nee alt­tiik­si elä­män­sä”, van­han kään­nök­sen mu­kaan ”vi­haa” elä­mään­sä, saa osak­seen ikui­sen elä­män. Viha ei ole rak­kau­den vas­ta­koh­ta, vaan sitä on vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys, pen­seys. Jee­suk­sen kut­sua nou­da­tam­me seu­raa­mal­la hän­tä opis­sa, elä­mäs­sä ja kär­si­myk­ses­sä.

Us­ko tuo Ju­ma­lan rau­han

Ris­tin­kuo­le­man lä­hes­ty­es­sä Jee­sus tun­si ah­dis­tus­ta, mut­ta hän ei pyy­tä­nyt ot­ta­maan tätä to­del­li­suut­ta it­sel­tään pois, vaan sitä, et­tä kai­kes­sa to­teu­tui­si Isän tah­to. Al­ku­kie­len mu­kaan Jee­sus ei pyy­tä­nyt pää­syä pois täs­tä het­kes­tä, vaan sitä, et­tä hän pää­si­si tä­män het­ken läpi.

Jee­sus suos­tui va­paa­eh­toi­ses­ti käy­mään läpi tus­kan ja kuo­le­man, jot­ta ih­mis­kun­nan syn­ti­vel­ka tu­li­si mak­se­tuk­si. Sii­nä on Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­man ydin.

Jee­suk­sen seu­raa­jan osaan kuu­luu osal­li­suus hä­nen ris­tis­tään. Vaik­ka har­teil­la saat­taa tun­tua ris­tin pai­no, ei omaa­tun­toa vai­vaa syn­nin taak­ka. Us­ko lah­joit­taa to­del­li­sen Ju­ma­lan rau­han ja tuo si­säi­sen va­pau­den ja on­nel­li­suu­den tun­teen.

Ju­ma­lan las­ten, tois­ten sa­mal­la lail­la us­ko­vien jou­kos­sa saa pu­hua miel­tä ah­dis­ta­vis­ta ja tai­vas­tie­tä hi­das­ta­vis­ta asi­ois­ta. On tur­val­lis­ta luot­taa Jee­suk­sen lu­pauk­seen, et­tä hän on omien­sa kes­kel­lä maa­il­man lop­puun saak­ka.

Lu­paus täyt­tyi

Ju­ma­lan ää­ni kuu­lui kol­me ker­taa Jee­suk­sen elä­män tai­te­koh­dis­sa: kas­tees­sa, kir­kas­tus­vuo­rel­la ja tus­kan het­kis­sä mat­kal­la kuo­le­maan. Jee­suk­sen pyyn­tö Isän ni­men kir­kas­ta­mi­ses­ta on vas­taus Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa ope­tet­tuun pyyn­töön ”Py­hi­tet­ty ol­koon si­nun ni­me­si”. Jee­sus ha­lu­si, et­tä Isä sai­si kai­ken kun­ni­an.

Tai­vaas­ta kuu­lu­nees­sa ää­nes­sä Isä vah­vis­ti Poi­kaan­sa, et­tä tämä on hä­nen tah­ton­sa mu­kai­sel­la tiel­lä. Sa­mal­la hän roh­kai­si Jee­sus­ta mat­kal­la koh­ti kär­si­mys­tä ja kuo­le­maa. Jee­suk­sen ko­rot­ta­mi­nen, en­sin ris­til­le ja myö­hem­min tai­vaa­seen, mer­kit­si sitä, et­tä maa­il­man ruh­ti­naan val­ta tuli ku­kis­te­tuk­si. Ju­ma­lan jo Ada­mil­le ja Ee­val­le an­ta­ma lu­paus täyt­tyi, vaik­ka sie­lun­vi­hol­li­nen te­kee­kin omaa työ­tään maa­il­man lop­puun saak­ka.

Evan­ke­liu­mi­teks­tin lo­pus­sa on kau­nis lu­paus jo­kai­sel­le us­ko­val­le: us­kon kaut­ta avau­tuu ian­kaik­ki­nen elä­mä Isän luo­na kirk­kau­des­sa.