Kris­til­li­set pe­ru­sar­vot pun­ta­ris­sa. Äi­jä eli isoi­sä, mänt­sä­lä­läi­nen Rau­no Saar­nio sekä nur­mi­jär­ve­läi­set Juk­ka-isä ja En­ni-ty­tär pää­ty­vät kol­men su­ku­pol­ven kes­kus­te­lus­saan sii­hen, et­tä us­koa ei voi ir­rot­taa vain yh­dek­si osak­si elä­mää.

Rau­no: Kris­til­li­set ar­vot pe­rus­tu­vat pää­o­sin Raa­ma­tun ope­tuk­siin. En­ni, mitä si­nul­le tu­lee mie­leen kris­til­li­sis­tä ar­vois­ta?

En­ni: Toi­sen ih­mi­sen kun­ni­oit­ta­mi­nen. Sii­hen kuu­luu avoi­muus, re­hel­li­syys, ar­vos­ta­mi­nen, kau­nis käy­tös ja tasa-ar­voi­nen koh­te­lu. Toi­sen koh­te­le­mi­nen hy­vin koi­tuu myös omak­si par­haak­si.

Juk­ka: Kun kun­ni­oit­taa tois­ta, sitä kaut­ta mo­net tär­ke­ät ar­vot to­teu­tu­vat jo it­ses­tään. Se nä­kyy käy­tök­ses­sä ja pu­hees­sa. Re­hel­li­seen ih­mi­seen on help­po luot­taa. Myös ar­mol­li­suus on tär­keä ar­vo, vir­hei­tä te­kee jo­kai­nen jos­sa­kin vai­hees­sa.

Rau­no: Jos­kus on vain vai­ke­aa toi­mia ar­vo­jen­sa mu­kai­ses­ti, vaik­ka ha­lu­ai­si. Us­kos­ta kum­pu­a­va lä­him­mäi­sen­rak­kaus vel­voit­taa toi­mi­maan us­kon mu­kaan. Us­ko ei ole osa elä­mää­ni, vaan us­ko on elä­mää­ni. Toi­voi­sin, et­tä us­ko­ni nä­kyy mi­nus­ta, mut­ta ei pääl­le lii­mat­tu­na asi­a­na.

Juk­ka: Ai­na ei osaa elää hy­vik­si kat­so­mien­sa ar­vo­jen mu­kaan. Jos­kus huo­maa, et­tä näi­tä rik­koo tois­tu­vas­ti. Tämä var­mas­ti vaa­tii kans­sa­e­lä­jil­tä ar­mol­li­suut­ta. Pu­hut­te­le­vaa on pien­ten las­ten ar­mol­li­suus, heil­lä on ai­na ar­moa tar­jol­la.

En­ni: Ih­mis­ten ar­vot nä­ky­vät käy­tök­ses­sä, re­hel­li­syy­des­sä, tasa-ar­voi­suu­des­sa, kun­ni­oit­ta­mi­ses­sa: esi­mer­kik­si mi­ten toi­sel­le pu­huu.

Rau­no: Yk­si nä­kö­kul­ma on us­kon tun­nus­ta­mi­nen. Jos­kus on vai­ke­aa ker­toa, et­tä kiel­täy­dyn jos­ta­kin ja syy­nä on us­ko. Kui­ten­kin sy­dä­mes­sä­ni ajat­te­len, et­ten luo­vu mis­tään kiel­täy­ty­es­sä­ni.

Juk­ka: Us­kon tun­nus­ta­mi­nen ei usein ole help­poa. Toi­si­naan us­ko on vas­ta­puo­lel­le ol­lut sel­vä jo en­si­ta­paa­mi­sel­la, vaik­kei asi­as­ta ole ju­tel­tu. Lä­hes poik­keuk­set­ta asia on ol­lut po­si­tii­vi­nen ja jos­kus sii­hen on suh­tau­dut­tu ute­li­ai­suu­del­la. Toi­si­naan tämä ute­li­ai­suus on ylit­tä­nyt oman avoi­muu­den ja on jou­tu­nut sa­no­maan, et­tä ju­tel­laan asi­as­ta myö­hem­min pa­rem­mal­la ajal­la ja rau­hal­li­ses­sa pai­kas­sa.

Rau­no: Muis­tan kuin­ka työ­ka­ve­ri­ni sa­noi ker­ran: ”Olen iloi­nen, et­tä toi­mit ku­ten ope­tat”. Ei sii­hen osan­nut sa­noa kuin ”kii­tos”. Myö­hem­min kyl­lä tuli mie­leen, mitä olen mah­ta­nut opet­taa. En tien­nyt opet­ta­nee­ni. Il­mei­ses­ti us­ko oli nä­ky­nyt käyt­täy­ty­mi­ses­sä­ni.

En­ni: Luok­ka­ka­ve­ri ky­syi, pää­sen­kö per­jan­tai­na heil­le. Vas­ta­sin, et­tä me­nen raa­mat­tu­luok­kaan ja ker­roin, et­tä se on joka per­jan­tai-il­ta. Tämä li­sä­si luot­ta­mus­ta, ja hän tie­si tuon jäl­keen, et­tä mi­nul­la on per­jan­tai-il­tai­sin muu­ta me­noa.

Rau­no: Il­mei­ses­ti ny­ky­ään on il­ma­pii­ri pa­rem­pi kuin sil­loin kun olin kou­lus­sa. Mi­nut jopa ha­kat­tiin, kos­ka olin ”les­ta”.

Juk­ka: Mi­nul­la ei ole kos­kaan ol­lut mi­tään les­ta­ko­ke­muk­sia, ai­na­kaan kas­vo­tus­ten.

Rau­no: Se hie­noa. Edel­leen­kin nuo lap­suu­den ja nuo­ruu­den ko­ke­muk­set tun­tu­vat. Re­hel­li­syys on myös mie­len­kiin­toi­nen ai­he. On help­po ym­mär­tää, et­ten va­ras­ta kau­pas­ta. Työ­e­lä­mäs­sä ja kou­lus­sa va­ras­ta­mi­nen voi­si ol­la ajan va­ras­ta­mis­ta.

Juk­ka: Re­hel­li­syys vaa­tii esi­mer­kik­si roh­keut­ta ker­toa, et­ten tie­dä asi­aa, otan sel­vää tai joku toi­nen tie­tää pa­rem­min. Meil­lä ko­to­na on pal­jon kes­kus­tel­tu re­hel­li­syy­des­tä. Re­hel­li­seen ih­mi­seen on help­po luot­taa. Epä­re­hel­li­syys yleen­sä pal­jas­tuu jos­sain vai­hees­sa.

En­ni: Re­hel­li­syys tar­koit­taa mie­les­tä­ni to­tuu­des­sa py­sy­mis­tä, sään­tö­jen nou­dat­ta­mis­ta, luo­tet­ta­vuut­ta ja kun­ni­al­li­suut­ta.

Rau­no: Mi­ten toi­sen ar­vos­ta­mi­nen nä­kyy ja tun­tuu? On help­po ar­vos­taa ih­mis­tä, joka ajat­te­lee ja toi­mii sa­moin kuin minä. Usein löy­dän it­ses­sä­ni en­nak­ko­luu­lo­ja toi­seut­ta koh­taan.

En­ni: En­nak­ko­luu­lo­ja on var­mas­ti sil­loin, kun em­me tie­dä asi­an oi­ke­aa puol­ta, vaan jou­dum­me ar­vaa­maan, olet­ta­maan ja yleis­tä­mään.

Juk­ka: Kun koh­taan eri­lai­sia ih­mi­siä eri kult­tuu­reis­ta tai taus­tois­ta, niin mie­lel­lä­ni ky­se­len heil­tä, ja useim­mi­ten saan vas­tauk­sia, jot­ka häl­ven­tä­vät en­nak­ko­luu­lo­ja. Sa­mal­la ta­voin voi aja­tel­la omas­ta us­kos­ta: ih­mi­nen on kiin­nos­tu­nut taus­tas­ta ja ha­lu­aa li­sä­tie­to­ja suo­raan ei­kä vä­li­kä­sien kaut­ta.

Rau­no: Niin, jos us­kal­taa ker­toa, mi­ten it­se us­koo, se vä­hen­tää en­nak­ko­luu­lo­ja. Sii­nä­pä opet­te­lua.