Tert­tu Myl­ly­lah­ti

Ka­la­jo­ki­set An­ne-Ma­ria ja Is­mo Pi­si­lä iloit­se­vat sii­tä, et­tä he mo­lem­mat löy­si­vät Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja voi­vat tu­kea toi­si­aan us­ko­mi­sen asi­ois­sa.

Pu­hu­jan ava­tes­sa Raa­ma­tun sa­naa ajat­te­li ka­la­jo­ki­nen An­ne-Ma­ria Pi­si­lä, et­tä noin mi­nä­kin ha­lu­an us­koa. Hän pyy­si saar­nan ai­ka­na evan­ke­liu­mia ja kävi vie­lä pu­heen jäl­keen jut­te­le­mas­sa pu­hu­jan kans­sa.

Yk­si tut­tu ih­mi­nen tuli ha­laa­maan. Sii­tä al­koi elä­mä us­kon tiel­lä.

Et­si­vä löy­si

Haas­tat­te­lu­päi­vän seu­rois­sa pu­hu­ja muis­tut­ti, et­tä pa­ran­nuk­sen teko ei ole ih­mi­sen oma teko. Ju­ma­la kol­kut­te­lee sy­dä­men ovel­le ja pyy­tää pääs­tä si­sään. Ju­ma­la voi pu­hu­tel­la elä­män vas­toin­käy­mis­ten kaut­ta, tai lap­suu­des­sa kyl­vet­ty us­kon sie­men voi kan­taa he­del­mää ai­kui­se­na ja saat­taa ta­kai­sin Isän ko­tiin.

An­ne-Ma­ria Pi­si­län oman­tun­non he­rää­mi­sen ja et­si­mi­sen taus­tal­la oli­vat syn­nin tun­te­muk­set ja ko­et­te­le­muk­set, jot­ka pu­hut­te­li­vat. Hän oli lap­se­na käy­nyt us­ko­vai­sen äi­din kans­sa seu­rois­sa. Hän ei kui­ten­kaan läh­te­nyt et­si­mään rau­haa tun­nol­leen rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä vaan kävi kir­kos­sa ja ker­ran he­rä­tys­ko­kouk­ses­sa.

– Kir­kos­sa ei saa­nut kon­tak­tia ke­neen­kään, ja va­paa­kir­kol­lis­ten pe­las­tus­kä­si­tys tun­tui vie­raal­ta, ker­too An­ne-Ma­ria.

Kyn­nys läh­teä seu­roi­hin oli kor­kea, mut­ta vä­hän ai­em­min pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­nut ys­tä­vä sai hou­ku­tel­tua hä­net seu­roi­hin. Heti en­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la hän sai pa­laa­mi­sen ar­mon.

Us­kol­le löy­tyi sija

An­ne-Ma­ri­an avi­o­mies Is­mo Pi­si­lä hy­väk­syi vai­mon­sa pa­ran­nuk­sen teon, vaik­ka An­ne-Ma­ria oli pe­län­nyt mie­hen­sä suh­tau­tu­mis­ta.

– En kui­ten­kaan it­se ko­ke­nut tar­vet­ta läh­teä seu­roi­hin, Is­mo ker­too.

Hä­nel­lä oli ra­kas har­ras­tus, lau­la­mi­nen, omas­sa yh­ty­ees­sä ja kuo­ros­sa. Koh­dat­tu­aan on­net­to­muu­den hän oli kaa­vail­lut lau­la­mi­ses­ta uut­ta am­mat­tia it­sel­leen. Sii­nä ei ol­lut us­ko­mi­sel­le si­jaa.

Is­mo läh­ti kui­ten­kin vai­mon­sa mu­ka­na vie­rai­le­maan us­ko­vais­ten luo­na. Ker­ran ky­läi­lyn lo­puk­si hän­tä muis­tu­tet­tiin pa­ran­nuk­sen te­os­ta, mikä sai hä­net miet­ti­mään us­ko­mi­sen asi­aa. Is­mol­la­kin oli hen­gel­lis­tä taus­taa, mut­ta hä­nel­lä ei ol­lut mi­tään ai­em­paa kä­si­tys­tä us­ko­vais­ten elä­mäs­tä en­nen An­ne-Ma­ri­an pa­ran­nuk­sen­te­koa.

Erää­nä il­ta­na Is­mo ky­syi An­ne-Ma­ri­al­ta, mi­ten hän­kin sai­si ni­men­sä elä­män kir­jaan. An­ne-Ma­ria sai siu­na­ta mies­tään evan­ke­liu­mil­la.

– Mut­ta jo aa­mul­la kiu­saa­ja kuis­kai­li, olen­ko minä kel­vol­li­nen siu­naa­maan hän­tä, ker­too An­ne-Ma­ria.

Hän soit­ti pu­hu­ja­vel­jel­le, joka ju­lis­ti vie­lä evan­ke­liu­mia heil­le. Myö­hem­min päi­väl­lä seu­rois­sa pu­hut­tiin Kor­ne­liuk­sen pa­ran­nuk­sen­te­os­ta, jo­hon Is­mo pys­tyi sa­mas­tu­maan.

”Täs­sä­hän on help­po ol­la”

Pa­ran­nuk­sen saa­mi­sen jäl­keen ar­mon­tun­te­mi­set kes­ti­vät jon­kin ai­kaa.

– Ajat­te­lin, et­tä täs­sä­hän on help­po ol­la. Mut­ta ei men­nyt kau­an, kun kiu­saa­ja al­koi löy­tää mo­nen­lai­sia vir­hei­tä, muis­te­lee Is­mo.

An­ne-Ma­ria vah­vis­taa, et­tä no­pe­as­ti tu­li­vat vas­taan ar­ki ja kiu­sauk­set. Vaik­ka lau­la­mi­nen oli Is­mon tär­keä har­ras­tus ai­em­min, seu­rois­sa hän ei us­kal­ta­nut lau­laa muu­ta­maan vuo­teen. Vir­ret ja Sii­o­nin lau­lut oli­vat tie­tys­ti täy­sin eri­lai­sia kuin ai­em­pi viih­teel­li­nen mu­siik­ki.

Yh­ty­ees­sä ja kuo­ros­sa lau­la­mi­nen lop­pui pa­ran­nuk­sen teon myö­tä.

– Mu­kaan hou­ku­tel­tiin vie­lä, mut­ta kyl­lä ne yh­tey­det kat­ke­si­vat, to­te­aa Is­mo.

Myös An­ne-Ma­ria lo­pet­ti ai­em­man työn­sä tar­joi­li­ja­na. Hän koki, et­tä se työ ei ol­lut hän­tä var­ten.

Ver­tais­tu­ki tuli tar­pee­seen

Pi­si­löi­den mie­les­sä pyö­ri al­kuun mo­nia ky­sy­myk­siä.

– Oli aral­la mie­lel­lä: voin­ko teh­dä näin, on­ko tämä so­pi­vaa vai pa­hen­nan­ko jo­ta­ku­ta, he oli­vat ki­puil­leet.

Sil­loin oli­si kai­van­nut tu­ek­si per­het­tä, jol­le oli­si voi­nut us­kou­tua ja jol­ta oli­si voi­nut saa­da neu­vo­ja.

– Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen di­a­ko­ni­a­työs­sä voi­si ot­taa huo­mi­oon uu­det ih­mi­set, vink­kaa An­ne-Ma­ria.

He sai­vat us­ko­vai­sia ys­tä­viä, joil­ta sai­vat ver­tais­tu­kea. Heis­tä tu­li­kin tär­kei­tä ja rak­kai­ta mat­ka­ys­tä­viä.

Nyt he ovat on­nel­li­sia, et­tä mo­lem­mat ovat us­ko­mas­sa:

– Evan­ke­liu­mil­la voi hoi­taa tois­ta, ja voi yh­des­sä läh­teä seu­roi­hin. He iloit­se­vat sii­tä, et­tä kuu­li­vat Ju­ma­lan kut­sun ei­vät­kä hu­kan­neet et­sik­ko­ai­kaan­sa.

Jut­tu on Päi­vä­mies-leh­des­sä 17. tam­mi­kuu­ta.