An­na Lin­ja­ma

Nuu­ti­la

Pe­rin­teek­si käy­neis­sä tu­pa­seu­rois­sa py­säh­dyt­tiin yh­des­sä tu­tun sa­nan ää­rel­le.

”On Ju­ma­las­sa tur­va­ni ja tu­ke­ni, hän kuor­ma­ni voi kan­taa…” Lau­lu vi­ri­ää vä­hi­tel­len ja kii­rii pit­kin pi­haa. Van­hem­paa vä­keä is­tuu pen­keil­lä tu­van edes­sä, lap­sia kir­maa nur­mel­la. Po­jat ovat yhyt­tä­neet sam­ma­koi­ta, ty­töt poi­mi­vat kuk­kia. Vii­mei­set kah­vin­juo­jat kii­ruh­ta­vat pir­tis­tä et­si­mään paik­kan­sa is­tui­mil­ta.

Seu­rat ker­ran ke­säs­sä

Täs­sä luon­non­kau­niis­sa mil­jöös­sä on jär­jes­tet­ty seu­rat ker­ran ke­säs­sä jo vuo­si­kym­men­ten ajan. Sa­nan­kuu­loon on ai­na kut­sut­tu myös naa­pu­rei­ta ja ky­län vä­keä, ja hei­tä on nyt­kin pai­kal­la kou­ral­li­nen. Kaik­ki ei­vät tun­ne toi­si­aan, mut­ta tun­nel­ma on läm­min.

Ol­laan Ko­lin seu­dul­la, Kon­ti­o­lah­den Ko­ta­nie­men ky­läs­sä, Nuu­ti­las­sa. Si­sa­ruk­set An­ja Pit­kä­nen ja Kau­ko Nuu­ti­nen ovat ha­lun­neet jat­kaa äi­tin­sä, jo edes­men­neen An­na Nuu­ti­sen, aloit­ta­maa tu­pa­seu­ra­pe­rin­net­tä ke­sä­pai­kas­saan.

An­ja on lei­po­nut mo­nen­lais­ta kah­vi­lei­pää ja Kau­ko kan­nus­ta­nut. Kah­vi on ai­toa pan­nu­kah­via. An­na-äi­din ai­kaan tääl­lä asut­tiin va­ki­tui­ses­ti ja hoi­det­tiin maa­ti­laa. Al­ku­ai­koi­na tu­vas­sa pi­det­tiin kin­ke­rei­tä.

Ar­moa riit­tää ai­na

Pu­hu­jak­si on täl­lä ker­ta kut­sut­tu Eli­as Mus­ta­jär­vi Jo­en­suus­ta. Pu­heen poh­ja­na on Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­ta löy­ty­vä ker­to­mus vii­des­tä lei­väs­tä ja kah­des­ta ka­las­ta. Niin kuin pie­nen po­jan eväät ai­ka­naan riit­ti­vät suu­rel­le ih­mis­jou­kol­le, riit­tää tä­nään­kin ar­mo kai­kil­le.

– Jee­sus on elä­män lei­pä – ei tä­män ajan lei­pä­ku­nin­gas, joka pois­tai­si lei­pä­huo­let, pu­he­lee Mus­ta­jär­vi.

– Syn­tien an­teek­si­an­ta­mus on suu­rin asia, jon­ka ih­mi­nen voi ko­kea. Evan­ke­liu­mi on tar­jol­la näis­sä­kin seu­rois­sa, hän muis­tut­taa.

”Elä­mäs­tä kii­tos”

Lo­puk­si lau­le­taan seu­ra­vä­en toi­ve­vir­siä. Vei­suu il­man sä­es­tys­tä al­kaa mil­loin lii­an kor­ke­al­ta, mil­loin ma­ta­lal­ta, mut­ta se kos­ket­taa ja kut­suu. An­ja Pit­kä­nen on lii­kut­tu­nut:

– Näi­tä seu­ro­ja lait­ta­es­sa­ni ajat­te­lin, et­tä elä­mäs­tä kii­tos.

Kii­tol­li­nen mie­li kuu­luu ole­van myös seu­ra­vie­rail­la. Nuu­ti­lan tu­pa­seu­roi­hin tul­laan taas vuo­den pääs­tä – jos Luo­ja suo.