Näi­nä päi­vi­nä olen ilol­la huo­man­nut, et­tä aa­mui­sin pi­meys ei ole ihan niin lä­pi­pää­se­mä­tön­tä kuin ai­kai­sem­min, ja il­las­ta­kin päi­vä on pi­den­ty­nyt hui­mas­ti! Ke­vät­tal­ven au­rin­ko tuo iha­nan, kai­va­tun va­lon näi­hin päi­viin. Tuo valo kir­kas­taa pait­si päi­vät, myös mie­len.

Au­rin­ko läm­mit­tää, se he­rät­tää tal­ven ai­ka­na lä­hes tal­viu­neen vai­pu­neen ih­mi­sen puu­has­te­le­maan, pyyh­ki­mään au­rin­gos­sa nä­ky­viä pö­ly­jä ja is­tut­ta­maan sie­me­niä, kas­vat­ta­maan iloa por­ras­pie­leen tai kas­vi­maal­le. Olen huo­man­nut, et­tä ke­vät­tal­ven au­rin­ko saa ai­kaan pulp­pu­a­vaa in­nos­tus­ta, pie­niä ja suu­ria ko­din kun­nos­tus- ja si­sus­tu­si­de­oi­ta, ja oi­kein kirk­kaal­la pais­teel­la mie­li mat­kaa jo koh­ti ke­sää.

Jos­kus voi ol­la ti­lan­tei­ta, jol­loin elä­mään ei tun­nu löy­ty­vän ke­vään va­loa ja iloa. Voi ol­la su­rua, sai­raut­ta, me­ne­tyk­siä. Voi ol­la ta­lou­del­lis­ta huol­ta, työ­pai­nei­ta, tai työt­tö­myyt­tä. Ilo voi ka­do­ta yk­si­näi­syy­den tai epä­on­nis­tu­mis­ten al­le. Pit­kät ja pi­me­ät syk­syt ja tal­vet seu­raa­vat toi­si­aan ja täyt­tä­vät mie­len. Olo voi ol­la niin ras­kas, et­tei ky­ke­ne edes ot­ta­maan vas­taan läm­mit­tä­vik­si tar­koi­tet­tu­ja sa­no­ja tai elei­tä. Il­man iloa elä­mäs­tä on vai­ke­aa löy­tää päi­vien suun­taa, oman elä­män mer­ki­tys­tä ja näh­dä it­sen­sä ai­nut­laa­tui­suut­ta ja tär­keyt­tä.

Ku­kaan ei sel­viä yk­sin. Ei var­sin­kaan sil­loin, kun elä­mä uu­vut­taa. Toi­si­naan tar­vi­taan am­mat­ti­lais­ten apua. Jo­kai­nen meis­tä voi kui­ten­kin ol­la tuo­mas­sa iloa omaan ja tois­tem­me ar­keen. Ilo löy­tyy usein pie­nis­tä asi­ois­ta.

Olen ko­ke­nut, et­tä ilo on verk­kai­ses­sa kah­vi­het­kes­sä sun­nun­tai­aa­mu­na, kii­reet­tö­myy­des­sä, per­heen iloi­ses­sa pu­heen­so­ri­nas­sa tai omas­sa rau­has­sa. Iloa voi ol­la myös kii­rei­ses­sä ar­jen juok­sus­sa, ener­gi­as­sa ja pär­jää­mi­ses­sä. Se voi löy­tyä pie­nen ih­mi­sen hy­mys­tä ja peh­moi­sis­ta pos­kis­ta. Ilo kup­lii, kun saa up­pou­tua oman har­ras­tuk­sen pa­riin. Ilo voi löy­tyä puh­taan pyy­kin tuok­sus­ta, suk­laa­lei­vok­ses­ta kes­ken kii­rei­sen työ­päi­vän tai hy­väs­tä kir­jas­ta. Ilo voi tul­la ko­tiin vä­rik­käis­sä tulp­paa­neis­sa, mie­li­mu­sii­kis­sa ja ys­tä­vän ha­lauk­ses­sa. Ilon voi löy­tää reip­paal­ta kä­ve­ly­len­kil­tä, sii­vo­tun ko­din ih­met­te­lys­tä tai päi­vä­u­nil­ta.

Ja ilo voi ol­la ko­me­as­sa ken­kä­ri­vis­tös­sä omas­sa etei­ses­sä, mo­nen ko­koi­sis­sa pai­dois­sa pyyk­ki­na­rul­la, ja jos­kus jopa ää­ri­ään myö­ten täyn­nä ole­vas­sa tis­ki­pöy­däs­sä. Ilo voi löy­tyä opis­ke­lun kes­kel­lä ta­pah­tu­vas­ta oi­val­luk­ses­ta, se voi löy­tyä on­nis­tu­mi­ses­ta työs­sä tai yl­lät­tä­väs­tä koh­taa­mi­ses­ta ar­ki­sel­la kaup­pa­reis­sul­la.

On tär­ke­ää vah­vis­taa iloa. Ilos­ta saa voi­maa, se vah­vis­taa ky­kyä naut­tia elä­mäs­tä it­ses­sään ja ym­pä­ril­lään. On tär­ke­ää pi­tää huo­li it­ses­tään ja lä­hei­sis­tään et­tei­vät ar­jen kuor­mat ja elä­män tal­vi­set pu­hu­rit vie iloa mu­ka­naan.

Iloa voi ja­kaa. Ys­tä­väl­li­set sa­nat ovat kuin ke­vään valo, hymy kuin au­rin­ko ja ra­kas­ta­va aja­tus läm­pöä tal­ven kyl­met­tä­mäl­le mie­lel­le.