Vii­me ai­koi­na olen ta­van­nut pal­jon uu­sia ih­mi­siä. Ta­pah­tu­ma­rik­kaan vii­kon päät­teek­si tu­lin poh­ti­neek­si, mis­tä päi­vä­ni ovat täyt­ty­neet, ja huo­ma­sin, et­tä oi­ke­as­taan ne ovat tul­vil­laan eri­lai­sia koh­taa­mi­sia. Ajat­te­lin kaik­kia ta­paa­mi­a­ni ih­mi­siä, eri-ikäi­siä ja eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa ole­via, eri­lai­sis­sa ko­deis­sa ja työ­teh­tä­vis­sä, sekä eri­lai­sis­ta läh­tö­koh­dis­ta tu­le­via.

Koh­taa­mi­sia aa­mu­puu­ron ää­rel­lä, päi­vän töi­den kes­kel­lä ja il­lan rau­has­sa. On tu­le­mis­ta, me­ne­mis­tä, luo­pu­mis­ta ja vas­taa­not­ta­mis­ta. Mitä sa­non? Mi­ten sa­non? Mitä jä­tän sa­no­mat­ta? Ker­ron­ko ke­hol­la­ni kui­ten­kin sen, mitä en ää­neen osan­nut, ha­lun­nut tai us­kal­ta­nut?

Mitä ha­lu­an sa­noa ja ker­toa? Mitä ha­lu­an kuul­la, ja kuu­len­ko? Kuun­te­len­ko? Huo­maan­ko sen mitä en kuu­le?

Jo­kai­nen päi­vä on sar­ja koh­taa­mi­sia. Ai­nut­ker­tai­sia. Ar­ki­sia, juh­la­vi­a­kin, suun­ni­tel­tu­ja tai en­nal­ta-ar­vaa­mat­to­mia. Ko­to­na, kou­lus­sa, työs­sä tai har­ras­tuk­sis­sa. Sitä niin toi­voi­si, et­tä kai­kis­sa koh­taa­mi­sis­sa osai­si ol­la ai­dos­ti läs­nä, koh­tai­si läm­pi­mäs­ti ja ar­vos­ta­en kaik­ki ta­paa­man­sa ih­mi­set.

Koh­taa­mis­ten pal­jous voi toi­si­naan ol­la vä­syt­tä­vää. Ih­mis­suh­tei­den kir­joon mah­tuu toi­si­naan haas­tei­ta. Ai­toon koh­taa­mi­seen kui­ten­kin usein riit­tää se, et­tä kuun­te­lee, on läs­nä ja vä­lit­tää. Koh­taa­mis­ten voi­ma on lap­sen ilos­sa, ys­tä­vän hy­mys­sä ja naa­pu­rin äi­din tuo­mien säm­py­löi­den mu­ka­na tul­leis­sa läm­pi­mis­sä aja­tuk­sis­sa. Sen tun­tee sil­loin, kun voi ja­kaa ison ilon tai ot­taa pois osan suu­res­ta huo­les­ta.

Näi­nä päi­vi­nä, mo­nien koh­taa­mis­ten ää­rel­lä olen huo­man­nut usein hy­räi­le­vä­ni Sii­o­nin lau­lua 339. Ru­noi­li­ja In­ke­ri Kar­vo­sen sa­noit­ta­min aja­tuk­sin, näi­tä minä toi­von ja pyy­dän:

"Näit, Her­ra, elä­mä­ni, luo­mi­sen aa­mus­sa,

val­mis­tit teh­tä­vä­ni sa­na­si va­los­sa.

Vain sii­hen luot­taa an­na, jos hor­juu kut­su­mus,

ar­moo­si toi­vo pan­na, kun pai­naa uu­pu­mus.

Tien näy­tät, esi­mer­kin pal­vel­la toi­sia.

Nyt pyy­dän mie­lin her­kin työn haas­teet koh­da­ta.

Suo työ­hön in­nos­tus­ta ja rie­mun het­kiä,

ar­kee­ni huo­jen­nus­ta kii­rei­den kes­kel­lä."